Olen opetellut tekemään asioita, joista voin saada kehuja ja kannustusta itseltäni. Olen alkanut Tildata, ja menin kansalaisopiston öljyvärikurssille oppimaan piirtämistä ja maalaamista. Kurssi on kerran viikossa, kuten psykoterapianikin, ja maalaamisesta on tulossa minulle erittäin terapeuttinen harrastus. Yritin myös laulutunteja, herätellä vanhaa rakasta harrastusta henkiin taas, mutta se on liian suoraa ja henkilökohtaista, siinä käsitellään liian nopeasti liian voimakkaita tunteita liian lyhyessä ajassa, laulaessaan ihminen räväyttää sisimpänsä auki kuulijoilleen. Maalatessa voi tarkkailla tunteitaan jotenkin ihan rauhassa ja aina vähän muilta piilossa, koska vain itse tietää kustakin tuotoksestaan, mitä sillä on tarkoittanut ja mitä se itselleen merkitsee. Taulun maalaamiseen voi mennä muutama tunti tai vuosia, siinä ei tarvitse kiirehtiä. Se on eheyttävää.
Mieleen on kasautunut paljon asiota, koska en ole jostain syystä saanut aikaisekseni kirjoittaa ollenkaan...Tiedän, että kirjoittaminen on minulle hyväksi, se on yksi elämäni edellytyksistä ja se auttaa minua säännöllisesti toteutettuna jäsentämään minua vaivaavia asioita ja ongelmiani. Kun kirjoitan säännöllisesti, kasvan henkisesti eheämmäksi ihmiseksi, ja niin opin olemaan itseni kanssa enemmän sinut. Kun olen ollut kirjoittamatta viikkoihin, huomaan, että minun on aloitettava tavallaan kaikki taas alusta. Olen uuden edessä...Ensi viikon tulen olemaan ulkomailla, ei-kenenkään-maalla vanhempieni ja sisareni kanssa. Siitä tulee jännittävä ja mielenkiintoinen kokemus, vähän kuin tutustuisi itseensä ja juuriinsa uudelleen...Aina aiemmin minulla on ollut mukanani mieheni, johon olen voinut tavallaan turvautua ja vedota, kun on alkanut ahdistamaan tai tuntumaan siltä, että lapsuuden perhe tulee iholle...Nyt minulla ei ole sitä takaporttia mukanani, ja olen tavallaan heidän edessään täysin auki ja alaston, suojaton. Se vähän pelottaa minua, mutta tiedän selviäväni siitä keinolla tai toisella. Saatan jopa nauttia siitä.
En pidä itsestäni paljoakaan. Minun on vaikeaa hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, ja siitä johtuen minun on hankalaa nähdä itseni muiden, edes omaa verta olevien silmissä millään lailla hyväksyttävänä. Olen (koen olevani) heille kuin jämäpala, jota on pakko kiikuttaa mukana, koska sattui erehdys ja synnyin juuri heidän perheeseen. Jos he eivät ottaisi minua mukaan, mitä perheen ulkopuoliset ihmiset sanoisivat. Koska minulla on AD/HDn piirteitä, en esimerkiksi huomaa että korotan innostuessani ääntäni puhuessani, ja se tuntuu jollakin tapaa heitä hävettävän. Oikeastihan tässä on kyse siitä, etten itse hyväksy itseäni sellaisena kuin olen, enkä oikein tiedä, mitä minulta missäkin tilanteessa odotetaan, ja kun esim. äitini huomauttaa minulle tapansa mukaan jotenkin syyllistävällä tavalla siitä, että minun nupit on taas kaakossa, minulle tulee syyllinen olo, enkä pidä siitä kun minua syyllistetään asiasta jolle en voi itse mitään. Koen asian silloin niin, että äitini syyllistää ja vaatii tilille minua siitä, että olen oma itseni, koen, ettei äiti hyväksy minua. Ja ajatellen, että hän on tuntenut minut yli 30 vuotta, hän ei edelleenkään ymmärrä, etten ole huonokuuloinen ja vaikka olisinkin, minun ääneni korottaminen ei liity millään tavalla kuulooni vaan siihen etten yksinkertaisesti huomaa huutavani tai puhuvani kovempaa kuin tilanteeseen olisi sopivaa. Tästä teen nopean ja mustavalkoisen päättelyn mielessäni: äitini ei ymmärrä eikä hyväksy minua.
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
torstai 23. huhtikuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Täällä Telluksen päällä ihmiskuntaa mietityttää yksi kysymys, mikä yhdistää meitä kaikkia. Kysymys on vaivannut kautta aikojen ihmisten mieltä, eikä ole taattua, että kukaan olisi saanut tuohon kysymykseen tyhjentävää vastausta, liekö sellaista olemassakaan. Tästä kysymyksestä on laadittu teorioita, ja niistä on kiistelty. Kysymys kuuluu: kuka minä olen.
Pohdin terapiassa terapeuttini kanssa muutamia viikkoja takaperin, että elän tällä hetkellä vaihetta, joka on jäänyt minulta syystä tai toisesta elämättä silloin kun useat muut sen elävät. Huomasimme, että elän murrosikääni. Yritän päästää irti äidistäni ja ikään kuin kerrata minuuteni. Tuon terapiakäynnin jälkeen aloin miettimään minuutta, ja tuota mieliä polttavaa kysymystä siitä, kuka minä olen. Listasin minuuteni tällä hetkellä tiedostamani rippeet paperille, ja kysyin myös mieheltäni millainen minä olen. Lista on seuraavanlainen.
Mieheni mielestä minä olen ailahtelevainen ja mielialani vaihtelevat nopeasti. Saatan olla jostakin asiasta tiukasti tiettyä mieltä tänään, mutta ylihuomenna olen ehdottomasti samasta asiasta aivan toista mieltä. Olen kärsimätön, ja keskusteluissa voimakkaasti puolustuskannalla, vaikkei minua mistään suoranaisesti syytettäisikään. Omasta mielestäni löysin seuraavia mielipiteitä minuudestani: olen usein kireä, ja tarvitsen suuren määrän keskittymistä rentoutuakseni. Tarvitsen paljon aikaa itselleni, enkä juuri ollenkaan osaa organisoida tai priorisoida asioita, esim. kotityöt ja ylipäänsä koko elämä. Käyn "tuulella" enkä millään malta kuunnella itseäni. Olen kärsimätön eskapisti ja positiivinen pessimisti, joka vaatii itseltään koko ajan kaikissa asioissa liikaa tyyliin "kaikki tai ei mitään". Olen epärealistinen, reaalimaailman ja vahvan mielikuvitusmaailman rajat on usein häilyviä. Olen taiteellinen ja tunteellinen, ja saan välillä päähänpistoja joiden mukaan toimin vaikka osin ymmärrän sen olevan typerää tai järjenvastaista. Korjaan shoppailulla huonoa oloani ja omaatuntoani, sillä jos ostan jotain kallista, koen olevani hyvä ihminen. Olen suurpiirteinen raha-asioissa ja kaikessa muussakin. Sisimmältäni olen arka ja herkkä, mutta päällepäin olen liki päällekäyvä ja kovaääninen, aina äänessä oleva. Olen liki riippuvainen ympäristöltäni saamasta rakentavasta ja tyhjentävästä kritiikistä, ja jos ympäristö ei vastaa riittävän selkeästi, minun on vaikeaa määrittää itseäni, koska en itse aina huomaa teinkö esim jonkin työtehtävän hyvin vai huonosti. Pelkään, mitä piilottelen sisuksissani, sillä koen siellä olevan paljon aggressiivisuutta ja tukahdutettuja vihan ja pelon tunteita vuosien takaa koulukiusattuna olemisen vuoksi. Oma seksuaalisuuteni on hukassa, en koe itseäni välillä lainkaan seksuaaliseksi. Ruumiinkuvani on minulle selvittämätön käsite.
Minuuteni on minulle häilyvä, siltä puuttuu rajat, minuuteni on rajaton.
Pohdin terapiassa terapeuttini kanssa muutamia viikkoja takaperin, että elän tällä hetkellä vaihetta, joka on jäänyt minulta syystä tai toisesta elämättä silloin kun useat muut sen elävät. Huomasimme, että elän murrosikääni. Yritän päästää irti äidistäni ja ikään kuin kerrata minuuteni. Tuon terapiakäynnin jälkeen aloin miettimään minuutta, ja tuota mieliä polttavaa kysymystä siitä, kuka minä olen. Listasin minuuteni tällä hetkellä tiedostamani rippeet paperille, ja kysyin myös mieheltäni millainen minä olen. Lista on seuraavanlainen.
Mieheni mielestä minä olen ailahtelevainen ja mielialani vaihtelevat nopeasti. Saatan olla jostakin asiasta tiukasti tiettyä mieltä tänään, mutta ylihuomenna olen ehdottomasti samasta asiasta aivan toista mieltä. Olen kärsimätön, ja keskusteluissa voimakkaasti puolustuskannalla, vaikkei minua mistään suoranaisesti syytettäisikään. Omasta mielestäni löysin seuraavia mielipiteitä minuudestani: olen usein kireä, ja tarvitsen suuren määrän keskittymistä rentoutuakseni. Tarvitsen paljon aikaa itselleni, enkä juuri ollenkaan osaa organisoida tai priorisoida asioita, esim. kotityöt ja ylipäänsä koko elämä. Käyn "tuulella" enkä millään malta kuunnella itseäni. Olen kärsimätön eskapisti ja positiivinen pessimisti, joka vaatii itseltään koko ajan kaikissa asioissa liikaa tyyliin "kaikki tai ei mitään". Olen epärealistinen, reaalimaailman ja vahvan mielikuvitusmaailman rajat on usein häilyviä. Olen taiteellinen ja tunteellinen, ja saan välillä päähänpistoja joiden mukaan toimin vaikka osin ymmärrän sen olevan typerää tai järjenvastaista. Korjaan shoppailulla huonoa oloani ja omaatuntoani, sillä jos ostan jotain kallista, koen olevani hyvä ihminen. Olen suurpiirteinen raha-asioissa ja kaikessa muussakin. Sisimmältäni olen arka ja herkkä, mutta päällepäin olen liki päällekäyvä ja kovaääninen, aina äänessä oleva. Olen liki riippuvainen ympäristöltäni saamasta rakentavasta ja tyhjentävästä kritiikistä, ja jos ympäristö ei vastaa riittävän selkeästi, minun on vaikeaa määrittää itseäni, koska en itse aina huomaa teinkö esim jonkin työtehtävän hyvin vai huonosti. Pelkään, mitä piilottelen sisuksissani, sillä koen siellä olevan paljon aggressiivisuutta ja tukahdutettuja vihan ja pelon tunteita vuosien takaa koulukiusattuna olemisen vuoksi. Oma seksuaalisuuteni on hukassa, en koe itseäni välillä lainkaan seksuaaliseksi. Ruumiinkuvani on minulle selvittämätön käsite.
Minuuteni on minulle häilyvä, siltä puuttuu rajat, minuuteni on rajaton.
maanantai 16. maaliskuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Minä kärsin työkykyisestä työuupumuksesta. Koen, etten saa työstäni mitään mielekästä. Olen ammatiltani lähihoitaja. Halusin ja hakeuduin alalle töihin noin neljä vuotta sitten, koska minulla oli mielestäni erityisen vahva hoivavietti. Nyt minusta tuntuu, että hoivaviettini vetelee viimeisiään tämän säästämisen ja minimimiehityksen ihannoinnin alla. Jokainen työvuoro on kuin sisäistä taistelua itseäni ja kouluaikanani oppikirjoista ja opettajilta omaksumiani jaloja ja asukaslähtöisiä periaatteitani vastaan. Meille ei anneta mahdollisuutta toteuttaa työtämme lähtökohtaisen tarkoituksen mukaisesti, kuntouttavaa työotetta ei ehdi edes ajattelemaan. Hoitajilla ei ole antaa aikaa asukkaille, joista osalle juuri hoitaja voi olla se ainoa mahdollinen pääasiallinen ihmissuhde, kun omaiset asuvat kaukana tai ovat kaikki jo kuolleet. Minusta tuntuu, että minua on huijattu. Ei se hoitotyö, mihin meidät on tällä hetkellä oikeutettu ole sitä, mitä koulussa markkinoitiin. Lähihoitajalle opetetaan koulussa erikoissairaanhoidossa tarvittavia taitoja. Hienoja temppuja, joita ei työelämässä pääse toteuttamaan, kun hierarkia talloo päälle. On paikkoja, joissa lähihoitaja ei saa jakaa edes lääkkeitä, johon meillä on myös koulutus, koska se on ollut vuosikymmeniä sairaanhoitajan tehtävä. Tuntuu, ettei meitä lähihoitajia oteta ammatillisesti tosissaan joissain työpaikoissa.
Pahinta tämänhetkisessä työnkuvassani on mielestäni kuitenkin se, että asukkaat jäävät vaille hoitajan kiireetöntä läsnäoloa. Virikeohjaajia ei enää ole palkattu, ja niissä paikoissa, joissa olisi asukkaiston kunnon puolesta mahdollista pitää viriketuokioita, niitä ei pidetä koska hoitajien kaikki aika menee siihen, että he yrittävät kaikkensa jaksamisensa äärirajoilla pitää kiinni rystyset verillä viimeiseen asti pesemis-pukemis-kuivitus-ravitsemis-lääkitsemisrumbasta, josta on tullut ihan sairasta liukuhihnatyötä, josta inhimillisyys, asukaslähtöisyys ja kuntouttava työote on heitetty roskakoppaan. Ennen säästöjä meitä hoitajia oli vuoroa kohden vielä määrä, jolla edes osaa edellämainituista pystyi silloin tällöin toteuttamaan tehden kuitenkin perushoidosta vain kaiken välttämättömimmän. Kun säästöt alkoivat, johtoportaan yläpäästä tuli määräys: tehkää vain välttämättömin, karsikaa kaikki ylimääräinen pois. Ja niinpä, koska jo ennen säästöjä teimme todella kaiken välttämättömimmän, pois karsiutui hoitotyön inhimillisyys, asukaslähtöisyys ja -läheisyys, kuntouttava työote, työn ilo.
Kävin syksyllä hakemassa masennukseen ja työuupumukseen sairaslomaa työterveydesstä, ja kun lääkäri oli kuunnellut tilitystäni työstäni, hän kysyi minulta suoraan olenko koskaan miettinyt alanvaihtoa. Lääkäri sanoi jotenkin niin, että kuulostan työhöni kyllästyneeltä ja pettyneeltä, että olen pahinta seuraa työpaikalla alalle haluaville opiskelijoille, koska olen niin työliintynyt alaan ja koko hommaan, että se kuuluu minun puheistani. Minusta on tulossa kovaa vauhtia hoitaja, joka on täysin välinpitämätön asiakkaitaan kohtaan, osin koen sitä jo olevani. Koen, vaikka se onkin mielestäni aivan järkyttävää ja kamalaa, että minulle on liki sama, mitä asukkaille tapahtuu tai mitä heille kuuluu koska aika ei kuitenkaan riitä kokonaisvaltaiseen hyvään hoitoon. Teen vuoroni aikana sen minkä pystyn, jaksan ja ehdin, oravanpyörä pyörii, seuraava vuorolainen on joka tapauksessa paikan päällä seuraavat 8-10 tuntia. En minä halunnut että minusta tällainen hoitoalan ammattilainen tulisi. Voisinhan toki muuttua vielä, onhan se mahdollista, mutta valitettavasti selkänahkani ei enää veny tämän enempää, se ratkeaa jos tätä jatkuu kauan.Minulla ei ole voimia, halua eikä enää mitään mielenkiintoa muutokseen joka auttaisi minut taas pisteeseen, josta voin kehittyä hyväksi välittäväksi hoitajaksi, joka tekee tiettyyn pisteeseen kaikkensa, että asiakkailla olisi kaikki hyvin.
Tällä hetkellä tuntuu, että parasta työssäni on se, kun saan tehdä työvuoron jonkin hyvän ystäväni tai muuten mukavan ja toimivan työparin kanssa. Se on ainoa asia, mistä saan iloa työhöni, sen avulla vielä jaksan. Se ei ole paljon, ja on itsestäänselvää, ettei se voi riittää minulle eläkeikään asti. Tämä työ kuluttaa minut loppuun. En jaksa sitä enää, että joudun itse joka päivä vakuuttamaan, kuinka hienoa ja tärkeää työtä teen. Tapa, jolla hoitotyötä tänään tehdään, ei ole hienoa eikä tärkeää. Kaikki tekevät taatusti parhaansa, ja on ihan uskomatonta, miten hoitajat vaan jaksavat ja jaksavat ja antavat venyttää selkänahkojaan ja antavat kaikessa johdon yläportaalle periksi, kun kuvittelevat etteivät muutakaan voi. Samalla kun antavat periksi, hoitajat luopuvat asiakkaidensa puolien pitämisestä, ja tietävät ja tiedostavat asian itsekin. Se on henkisesti hirveän raskasta. Voisi sanoa, että hoitajat ovat joutuneet myymään "hoitajansielunsa". Säästötalkoot oli työpaikkakiusaamista pahimmillaan, kiusaajina toimivat päättäjät ja johdon ylimmät, eikä se ole loppunut vieläkään, kun kaikkia menoja kiristetään eikä sijaisia saa ottaa. Lomakaan ei tunnu enää lomalta, kun tietää että ollessaan itse lomalla työkaverit tekevät vajaalla miehityksellä töitä. Osastonhoitajat ovat olleet ja ovat edelleenkin upeita. He ovat tehneet kaikkensa sen eteen että perustyötä tekevät hoitajat jaksaisivat, ja ovat aidosti kiinnostuneita meidän jaksamisesta ja voinnista. Ei ole helppoa heilläkään.
Uskon, ettei ole sellaista työntekijää, jota ei koskaan ottaisi päähän tai harmittaisi esim. vapaiden jälkeen mennä takaisin töihin. Luulen, että kaikilla on päiviä, joina tekisi mieli jäädä kotiin tai tehdä ihan mitä muuta tahansa kuin mennä töihin. Se kuuluu aika ajoin elämään, ja on ihan normaalia. Minulla se on normaalia arkipäivää. Mielestäni listan ainoat kivat päivät on vapaapäiviä. Kuten aiemmin mainitsin, on mukavaa jos saan tehdä töitä kivan ihmisen tai hyvän ystävän kanssa, mutta se ei riitä minulle. Haluan saada työstäni ja sen teosta irti jotain, mikä auttaa minua jaksamaan ja kantaa minua työssäni eteenpäin. En edes kuvittele, että kaiken täytyisi olla työssä pelkkää ruusuilla tanssimista, enkä edes haluaisi sellaista. Mutta se, mitä minulta hoitajana vaaditaan tämän hetken työelämässä, se on liikaa vaadittu. Ei hoitajalta voi vaatia, että tämän olisi unohdettava hoitotyön lämpö ja asiakaslähtöisyys, ja keskityttävä vain olennaisimpaan, olemaan tehokas ja tuottoisa. Näyttämään hyvältä tilastoissa. Meitä kehuttiin, kuinka hienosti olimme hoitaneet säästämisen. Niin me teimmekin, mutta hintana oli asukkaiden huonontunut hoito, jonka me hoitajat joudumme maksamaan työuupumuksella, riittämättömyyden tunteella, huonolla omallatunnolla kaikesta tästä. Maksajiksi ovat joutuneet myös asiakkaat. He maksavat tästä kaikestakipeimmän hinnan. Se asiakas, joka ennen säästöjä käveli itse vessaan, makaa nyt vuoteessa ja on syötettävä ja kuivitettava, kun hoitajilla ei ole aikaa kuntouttavaan työotteeseen. Toinen asiakas, joka ennen oli niin hyväntuulinen ja elämäniloinen, makaa nyt masentuneena vuoteessaan eikä suostu syömään, kun hoitajat eivät enää ehdi välittää, kuunnella, puhua hetkeäkään. Tuntuu, että raha hallitsee maailmaa, ja niinhän se tekeekin. Onhan raha kuitenkin aina rahaa, hoitoalan asukkaat ovat vain nimiä papereissa, persoonattomia kasvottomia nimiä vailla omia haluja, omia tarpeita, vailla omaa tahtoa. Vailla inhimillisyyttä.
Pahinta tämänhetkisessä työnkuvassani on mielestäni kuitenkin se, että asukkaat jäävät vaille hoitajan kiireetöntä läsnäoloa. Virikeohjaajia ei enää ole palkattu, ja niissä paikoissa, joissa olisi asukkaiston kunnon puolesta mahdollista pitää viriketuokioita, niitä ei pidetä koska hoitajien kaikki aika menee siihen, että he yrittävät kaikkensa jaksamisensa äärirajoilla pitää kiinni rystyset verillä viimeiseen asti pesemis-pukemis-kuivitus-ravitsemis-lääkitsemisrumbasta, josta on tullut ihan sairasta liukuhihnatyötä, josta inhimillisyys, asukaslähtöisyys ja kuntouttava työote on heitetty roskakoppaan. Ennen säästöjä meitä hoitajia oli vuoroa kohden vielä määrä, jolla edes osaa edellämainituista pystyi silloin tällöin toteuttamaan tehden kuitenkin perushoidosta vain kaiken välttämättömimmän. Kun säästöt alkoivat, johtoportaan yläpäästä tuli määräys: tehkää vain välttämättömin, karsikaa kaikki ylimääräinen pois. Ja niinpä, koska jo ennen säästöjä teimme todella kaiken välttämättömimmän, pois karsiutui hoitotyön inhimillisyys, asukaslähtöisyys ja -läheisyys, kuntouttava työote, työn ilo.
Kävin syksyllä hakemassa masennukseen ja työuupumukseen sairaslomaa työterveydesstä, ja kun lääkäri oli kuunnellut tilitystäni työstäni, hän kysyi minulta suoraan olenko koskaan miettinyt alanvaihtoa. Lääkäri sanoi jotenkin niin, että kuulostan työhöni kyllästyneeltä ja pettyneeltä, että olen pahinta seuraa työpaikalla alalle haluaville opiskelijoille, koska olen niin työliintynyt alaan ja koko hommaan, että se kuuluu minun puheistani. Minusta on tulossa kovaa vauhtia hoitaja, joka on täysin välinpitämätön asiakkaitaan kohtaan, osin koen sitä jo olevani. Koen, vaikka se onkin mielestäni aivan järkyttävää ja kamalaa, että minulle on liki sama, mitä asukkaille tapahtuu tai mitä heille kuuluu koska aika ei kuitenkaan riitä kokonaisvaltaiseen hyvään hoitoon. Teen vuoroni aikana sen minkä pystyn, jaksan ja ehdin, oravanpyörä pyörii, seuraava vuorolainen on joka tapauksessa paikan päällä seuraavat 8-10 tuntia. En minä halunnut että minusta tällainen hoitoalan ammattilainen tulisi. Voisinhan toki muuttua vielä, onhan se mahdollista, mutta valitettavasti selkänahkani ei enää veny tämän enempää, se ratkeaa jos tätä jatkuu kauan.Minulla ei ole voimia, halua eikä enää mitään mielenkiintoa muutokseen joka auttaisi minut taas pisteeseen, josta voin kehittyä hyväksi välittäväksi hoitajaksi, joka tekee tiettyyn pisteeseen kaikkensa, että asiakkailla olisi kaikki hyvin.
Tällä hetkellä tuntuu, että parasta työssäni on se, kun saan tehdä työvuoron jonkin hyvän ystäväni tai muuten mukavan ja toimivan työparin kanssa. Se on ainoa asia, mistä saan iloa työhöni, sen avulla vielä jaksan. Se ei ole paljon, ja on itsestäänselvää, ettei se voi riittää minulle eläkeikään asti. Tämä työ kuluttaa minut loppuun. En jaksa sitä enää, että joudun itse joka päivä vakuuttamaan, kuinka hienoa ja tärkeää työtä teen. Tapa, jolla hoitotyötä tänään tehdään, ei ole hienoa eikä tärkeää. Kaikki tekevät taatusti parhaansa, ja on ihan uskomatonta, miten hoitajat vaan jaksavat ja jaksavat ja antavat venyttää selkänahkojaan ja antavat kaikessa johdon yläportaalle periksi, kun kuvittelevat etteivät muutakaan voi. Samalla kun antavat periksi, hoitajat luopuvat asiakkaidensa puolien pitämisestä, ja tietävät ja tiedostavat asian itsekin. Se on henkisesti hirveän raskasta. Voisi sanoa, että hoitajat ovat joutuneet myymään "hoitajansielunsa". Säästötalkoot oli työpaikkakiusaamista pahimmillaan, kiusaajina toimivat päättäjät ja johdon ylimmät, eikä se ole loppunut vieläkään, kun kaikkia menoja kiristetään eikä sijaisia saa ottaa. Lomakaan ei tunnu enää lomalta, kun tietää että ollessaan itse lomalla työkaverit tekevät vajaalla miehityksellä töitä. Osastonhoitajat ovat olleet ja ovat edelleenkin upeita. He ovat tehneet kaikkensa sen eteen että perustyötä tekevät hoitajat jaksaisivat, ja ovat aidosti kiinnostuneita meidän jaksamisesta ja voinnista. Ei ole helppoa heilläkään.
Uskon, ettei ole sellaista työntekijää, jota ei koskaan ottaisi päähän tai harmittaisi esim. vapaiden jälkeen mennä takaisin töihin. Luulen, että kaikilla on päiviä, joina tekisi mieli jäädä kotiin tai tehdä ihan mitä muuta tahansa kuin mennä töihin. Se kuuluu aika ajoin elämään, ja on ihan normaalia. Minulla se on normaalia arkipäivää. Mielestäni listan ainoat kivat päivät on vapaapäiviä. Kuten aiemmin mainitsin, on mukavaa jos saan tehdä töitä kivan ihmisen tai hyvän ystävän kanssa, mutta se ei riitä minulle. Haluan saada työstäni ja sen teosta irti jotain, mikä auttaa minua jaksamaan ja kantaa minua työssäni eteenpäin. En edes kuvittele, että kaiken täytyisi olla työssä pelkkää ruusuilla tanssimista, enkä edes haluaisi sellaista. Mutta se, mitä minulta hoitajana vaaditaan tämän hetken työelämässä, se on liikaa vaadittu. Ei hoitajalta voi vaatia, että tämän olisi unohdettava hoitotyön lämpö ja asiakaslähtöisyys, ja keskityttävä vain olennaisimpaan, olemaan tehokas ja tuottoisa. Näyttämään hyvältä tilastoissa. Meitä kehuttiin, kuinka hienosti olimme hoitaneet säästämisen. Niin me teimmekin, mutta hintana oli asukkaiden huonontunut hoito, jonka me hoitajat joudumme maksamaan työuupumuksella, riittämättömyyden tunteella, huonolla omallatunnolla kaikesta tästä. Maksajiksi ovat joutuneet myös asiakkaat. He maksavat tästä kaikestakipeimmän hinnan. Se asiakas, joka ennen säästöjä käveli itse vessaan, makaa nyt vuoteessa ja on syötettävä ja kuivitettava, kun hoitajilla ei ole aikaa kuntouttavaan työotteeseen. Toinen asiakas, joka ennen oli niin hyväntuulinen ja elämäniloinen, makaa nyt masentuneena vuoteessaan eikä suostu syömään, kun hoitajat eivät enää ehdi välittää, kuunnella, puhua hetkeäkään. Tuntuu, että raha hallitsee maailmaa, ja niinhän se tekeekin. Onhan raha kuitenkin aina rahaa, hoitoalan asukkaat ovat vain nimiä papereissa, persoonattomia kasvottomia nimiä vailla omia haluja, omia tarpeita, vailla omaa tahtoa. Vailla inhimillisyyttä.
torstai 12. maaliskuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Näin unen viime yönä.Kerron sen tässä nyt.
Olin isossa huonekaluliikkeessä. Siellä kierteli ihmisiä katselemassa huonekaluja. Itse istuin tuolilla tai sohvalla, ja minun seuranani oli Kari "Hissu" Hietalahti, Jukka Virtanen ja viimeisillään vauvaa odottava lesbonainen, jonka kanssa suunnittelin illalla meneväni jonnekin. Silloin viereisellä sohvalla istuva Hissu kumartui puoleeni kuiskaten: "Kun sinä olet menossa mun kanssa naimisiin, ethän lähde tänään mihinkään. Ollaan ilta kahdestaan." Sen kuultuani ajattelin että eikö Hissu tiennyt etten enää ollut aikeissa mennä naimisiin hänen kanssaan, vaan olin kihloissa raskaana olevan lesbon kanssa.
Olin minun ja tyttöystäväni kodissa, keittiössä. Paikalla oli myös kolmas ihminen, aikuinen mies tai nainen, sekä Muumilaakson väestä ainakin Muumipappa, Muumimamma ja Nuuskamuikkunen. Kolmas ihminen teki jotain minun aseelleni, värikuulapyssylleni. Tämän jälkeen menimme kaikki innolla ja naureksien yläkertaan erääseen huoneeseen, jossa oli tarkoitus leikkiä värikuulasotaa. Minä olin huoneen ovella, muut sisemmällä huoneessa. Minä olin ainoa jolla oli ase. Aloin ampumaan värikuulia ja muut yrittivät parhaansa mukaan väistää niitä. Pidin muutaman sekunnin tauon, jonka aikana kolmas ihminen sanoi:"Nyt alkaa kunnon räiskintä." Aloin taas ampumaan, mutta aseesta tulikin oikeita panoksia. Nuuskamuikkusen silmät laajenivat ja se valui kuin paperina ilmaa vasten lattialle, kuolleena. Tajuttuani hyvin pian mitä olin saanut aikaan, lähdin kauhuissani pakoon ja kuulin rappuja alas juostessani, kun joku sanoi Muumimamman ja Muumipapan jääneen eloon, selvinneen pelkillä rei'illä, mutta Nuuskamuikkunen oli kuollut. Juoksin talosta pois.
Juoksin huonekaluliikkeeseen ajatuksenani etten voi enää mennä kotiin sen jälkeen, kun tapoin Nuuskamuikkusen. Menin huoneeseen, jossa oli kerrossänky ja kirjoituspöytä. Kirjoituspöydällä oli paperi, jossa luki vuoteen hinnaksi 15 euroa. Kenenkään koskematta paperiin luku 15 muuttui silmieni edessä 13ksi, minkä jälkeen luku muuttui vielä kerran niin, että vuoteen hinta oli lopulta 10 euroa. Kerrossängyn yläpedin pohjassa oli kapeista metallilevyista tehty kuvio. Huoneeseen tuli Jukka Virtanen, joka ihmetteli mitä minulle oli tapahtunut kun niin kauhealta näytin. Sanoin hirveitä tapahtuneen, ja kysyin voinko mennä hänen luokseen yöksi. Jukka lupasi, ja tarjosi keltaisesta karamelliaskista minulle keltaisia pieniä marmeladisydämiä yhden ja sanoi että ota tuosta taas tämmöinen, olet sen tarpeessa. Otin karkin, ja yhtäkkiä olin Jukan kotona hänen kanssaan. Huone oli kuitenkin sama kuin huonekaluliikkeessä. Vain valaistus oli erilainen, ja ulkona oli jo hämärää. Olin käynyt suihkussa, olin normaalipainoinen ja sopusuhtainen, minulla oli mustat trikoot jalassa ja paita päällä. Kampasin kokovartalopeilin edessä hiuksiani ja huomasin että puolet hiuksistani ylsi puoleen pohkeeseen, kun osa niistä oli liki sänkilyhyet. Valitin Jukalle että olinpa ollut typerä kun en tajunnut kasvattaa kaikkia hiuksiani yhtä pitkiksi, koska nehän näyttivät aivan kamalilta. Pyyhe oli huoneen oven päällä kuivumassa ja kurkistin kuin jotain etsien huoneen ovesta. Huoneesta katsoen oven saranat oli vasemmalla puolella ovea ja ovi aukesi huoneesta poispäin. Kurkistin oven taakse pitäen kuitenkin ovea raollaan.
Olin isossa huonekaluliikkeessä. Siellä kierteli ihmisiä katselemassa huonekaluja. Itse istuin tuolilla tai sohvalla, ja minun seuranani oli Kari "Hissu" Hietalahti, Jukka Virtanen ja viimeisillään vauvaa odottava lesbonainen, jonka kanssa suunnittelin illalla meneväni jonnekin. Silloin viereisellä sohvalla istuva Hissu kumartui puoleeni kuiskaten: "Kun sinä olet menossa mun kanssa naimisiin, ethän lähde tänään mihinkään. Ollaan ilta kahdestaan." Sen kuultuani ajattelin että eikö Hissu tiennyt etten enää ollut aikeissa mennä naimisiin hänen kanssaan, vaan olin kihloissa raskaana olevan lesbon kanssa.
Olin minun ja tyttöystäväni kodissa, keittiössä. Paikalla oli myös kolmas ihminen, aikuinen mies tai nainen, sekä Muumilaakson väestä ainakin Muumipappa, Muumimamma ja Nuuskamuikkunen. Kolmas ihminen teki jotain minun aseelleni, värikuulapyssylleni. Tämän jälkeen menimme kaikki innolla ja naureksien yläkertaan erääseen huoneeseen, jossa oli tarkoitus leikkiä värikuulasotaa. Minä olin huoneen ovella, muut sisemmällä huoneessa. Minä olin ainoa jolla oli ase. Aloin ampumaan värikuulia ja muut yrittivät parhaansa mukaan väistää niitä. Pidin muutaman sekunnin tauon, jonka aikana kolmas ihminen sanoi:"Nyt alkaa kunnon räiskintä." Aloin taas ampumaan, mutta aseesta tulikin oikeita panoksia. Nuuskamuikkusen silmät laajenivat ja se valui kuin paperina ilmaa vasten lattialle, kuolleena. Tajuttuani hyvin pian mitä olin saanut aikaan, lähdin kauhuissani pakoon ja kuulin rappuja alas juostessani, kun joku sanoi Muumimamman ja Muumipapan jääneen eloon, selvinneen pelkillä rei'illä, mutta Nuuskamuikkunen oli kuollut. Juoksin talosta pois.
Juoksin huonekaluliikkeeseen ajatuksenani etten voi enää mennä kotiin sen jälkeen, kun tapoin Nuuskamuikkusen. Menin huoneeseen, jossa oli kerrossänky ja kirjoituspöytä. Kirjoituspöydällä oli paperi, jossa luki vuoteen hinnaksi 15 euroa. Kenenkään koskematta paperiin luku 15 muuttui silmieni edessä 13ksi, minkä jälkeen luku muuttui vielä kerran niin, että vuoteen hinta oli lopulta 10 euroa. Kerrossängyn yläpedin pohjassa oli kapeista metallilevyista tehty kuvio. Huoneeseen tuli Jukka Virtanen, joka ihmetteli mitä minulle oli tapahtunut kun niin kauhealta näytin. Sanoin hirveitä tapahtuneen, ja kysyin voinko mennä hänen luokseen yöksi. Jukka lupasi, ja tarjosi keltaisesta karamelliaskista minulle keltaisia pieniä marmeladisydämiä yhden ja sanoi että ota tuosta taas tämmöinen, olet sen tarpeessa. Otin karkin, ja yhtäkkiä olin Jukan kotona hänen kanssaan. Huone oli kuitenkin sama kuin huonekaluliikkeessä. Vain valaistus oli erilainen, ja ulkona oli jo hämärää. Olin käynyt suihkussa, olin normaalipainoinen ja sopusuhtainen, minulla oli mustat trikoot jalassa ja paita päällä. Kampasin kokovartalopeilin edessä hiuksiani ja huomasin että puolet hiuksistani ylsi puoleen pohkeeseen, kun osa niistä oli liki sänkilyhyet. Valitin Jukalle että olinpa ollut typerä kun en tajunnut kasvattaa kaikkia hiuksiani yhtä pitkiksi, koska nehän näyttivät aivan kamalilta. Pyyhe oli huoneen oven päällä kuivumassa ja kurkistin kuin jotain etsien huoneen ovesta. Huoneesta katsoen oven saranat oli vasemmalla puolella ovea ja ovi aukesi huoneesta poispäin. Kurkistin oven taakse pitäen kuitenkin ovea raollaan.
Kontrollifriikin päiväkirja
Minulla on ystävä.Salainen ystävä, jonka kulkua vierelläni en aina huomaa, vaikka aina se on kuitenkin Siinä. Kukaan tuntemistani ihmisistä ei ole koskaan nähnyt ystävääni. Sitä Salaista. Mutta se ei ole mikään mielikuvitusystävä, vaan totisinta totta. En minäkään tiedä, minkä näköinen se on, mutta tiedän varsin hyvin, sen tajutessani, mitä ystäväni saa aikaan minussa.
Välillä me ollaan ihan järjenvastaisia. Tehdään ihan typeriä ylilyöntejä ja kuvitellaan itsestämme liikoja. Kun me ollaan yhdessä, aikaa ei ole ollenkaan, kun on koko maailmankaikkeuden ihmeet tutkittavana ja kokeiltavana. Ystäväni saa minut ajattelemaan asioista kovin mustavalkoisesti ja kiinnostumaan jostain niin, että uppoudun tekemisiini tunneiksi, päiviksi, viikoiksi...eikä millään muulla ole silloin minulle merkitystä. Joskus taas, kun ystäväni on vierelläni, katoan täysin omaan mielikuvitusmaailmaani ja pakenen todellisuutta unelmiini.
Kun ystävä on kiireinen ja hätäinen, minullakin menee kaikki jotenkin pieleen ja väsyn herkästi. Ystäväni hoputtaessa minua aina uuteen ja seuraavaan asiaan en saa mitään tehtyä loppuun ja hukkaan asioita ja tavaroita, joita en myöhemmin enää löydä millään. Joinakin kertoina minä huomaan tuolloin ystäväni kiireen, ja yritän rauhoitella sitä. Mutta yleensä se saa minut mukaansa kiireeseen, kaaokseen.
Ystävässäni on useita hienoja piirteitä, jotka se antaa minulle lahjaksi. Silloin olen aina valmis kaikkeen uuteen ja kiinnostavaan, pystyn tekemään useita asioita yhtä aikaa, elän tässä hetkessä vain tätä hetkeä varten, ja välillä uppoan hetkeksi haavemaailmaani. Mutta koska kukaan ei voi olla täydellinen, löytyy ystävästäni piirteitä, jotka kolisee joskus kovaa totuutta ja maailmaa päin. Ystäväni antaman lahjan toisena puolena on se, että se tekee minut hyvin kärsimättömäksi. En kykene keskittymään kovin pitkää aikaa yhteen asiaan kerrallaan. Ihmissuhteet on aika mutkikkaita. Koska olen ystäväni seurassa niin mustavalkoinen, välillä toisen ihmisen tunteiden ymmärtäminen on vaikeaa, välillä en ymmärrä edes itseänikään.
Mutta silti Salainen Ystäväni on minulle tärkeä. Se on osa minua niin kuin minä olen osa sitä. Juuri tämän ystäväni vuoksi minä olen juuri se kuka olen. Salainen ystäväni on kulkenut vierelläni syntymästäni asti, mutta vasta vähän aikaa sitten se kertoi minulle, että sillä on myös nimi. Salaisen ystäväni nimi on ADHD.
Välillä me ollaan ihan järjenvastaisia. Tehdään ihan typeriä ylilyöntejä ja kuvitellaan itsestämme liikoja. Kun me ollaan yhdessä, aikaa ei ole ollenkaan, kun on koko maailmankaikkeuden ihmeet tutkittavana ja kokeiltavana. Ystäväni saa minut ajattelemaan asioista kovin mustavalkoisesti ja kiinnostumaan jostain niin, että uppoudun tekemisiini tunneiksi, päiviksi, viikoiksi...eikä millään muulla ole silloin minulle merkitystä. Joskus taas, kun ystäväni on vierelläni, katoan täysin omaan mielikuvitusmaailmaani ja pakenen todellisuutta unelmiini.
Kun ystävä on kiireinen ja hätäinen, minullakin menee kaikki jotenkin pieleen ja väsyn herkästi. Ystäväni hoputtaessa minua aina uuteen ja seuraavaan asiaan en saa mitään tehtyä loppuun ja hukkaan asioita ja tavaroita, joita en myöhemmin enää löydä millään. Joinakin kertoina minä huomaan tuolloin ystäväni kiireen, ja yritän rauhoitella sitä. Mutta yleensä se saa minut mukaansa kiireeseen, kaaokseen.
Ystävässäni on useita hienoja piirteitä, jotka se antaa minulle lahjaksi. Silloin olen aina valmis kaikkeen uuteen ja kiinnostavaan, pystyn tekemään useita asioita yhtä aikaa, elän tässä hetkessä vain tätä hetkeä varten, ja välillä uppoan hetkeksi haavemaailmaani. Mutta koska kukaan ei voi olla täydellinen, löytyy ystävästäni piirteitä, jotka kolisee joskus kovaa totuutta ja maailmaa päin. Ystäväni antaman lahjan toisena puolena on se, että se tekee minut hyvin kärsimättömäksi. En kykene keskittymään kovin pitkää aikaa yhteen asiaan kerrallaan. Ihmissuhteet on aika mutkikkaita. Koska olen ystäväni seurassa niin mustavalkoinen, välillä toisen ihmisen tunteiden ymmärtäminen on vaikeaa, välillä en ymmärrä edes itseänikään.
Mutta silti Salainen Ystäväni on minulle tärkeä. Se on osa minua niin kuin minä olen osa sitä. Juuri tämän ystäväni vuoksi minä olen juuri se kuka olen. Salainen ystäväni on kulkenut vierelläni syntymästäni asti, mutta vasta vähän aikaa sitten se kertoi minulle, että sillä on myös nimi. Salaisen ystäväni nimi on ADHD.
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Ei minua kiinnosta, miten
sinä haluat minun elävän.
En ole oman elämäni päätähti.
Minun elämälläni ei ole päätähteä.
Minun elämältäni puuttuu suunta,
en tiedä minne minun kuuluisi mennä.
Silti en halua sinua oppaakseni,
sillä haluan itse löytää oman tieni.
Et sinä ole mikään sanomaan minulle
kuinka minun kuuluisi elää ja olla.
Mitä vaatteita käyttää, mitä syödä,
kuinka paljon liikkua.
Paljonko minun elämäni painaa?
En tiedä sitä itsekään.
Olen sisältä rikki,
sinä hajotit minut.
Särjit minut ja minun
ihmisarvoni, heitit
minut roskiin, pois.
Minulla ei ole mitään
väliä.
Kuka minusta välittää,
jos sinä et välitä,
omasta lapsestasi?
Minun on vaikeaa rakastaa itseäni.
Se koskee sydänjuuriin asti,
eikä siihen kipuun ole
saatavilla lääkitystä.
Silti minä toivon, että
saan kasattua hajottamasi
palapelin palaset taas ehjäksi, kokonaiseksi.
Kokonaiseksi en sitä tule koskaan saamaan,
enkä kokonaan ehjäksi,
mutta jospa niistä ihmisyyden pienistä rippeistä,
jotka eivät ole ihan täysin minussa murtuneet, jospa
niistä saisin uuden suunnan elämälleni.
Minä kapinoin sinua vastaan.
Minua etoo sinun tapasi elää,
koska sinä elät kulisseissa, valhetta.
En tee niin kuin sinä minulle sanot,
teen kuten olet omin teoin minut
kouluttanut, kasvattanut.
Minä kaikesta huolimatta rakastan sinua.
SInä olet minulle tärkeä, vaikka oikeasti minun kuuluisi
sinua vihata.
Ja kyllä minä vihaankin.
Äiti-lapsi suhteessa viha ja rakkaus ovat niin kovin lähellä toisiaan.
En ole vielä oppinut, kuinka voin päästää
irti sellaisesta jota niin paljon rakastaa.
Minun on se pakko oppia,
muuten en voi koskaan olla onnellinen.
Minun on luovuttava sinusta, äiti.
Mutta se tekee niin pirun kipeää,
vaikka se on sitä mitä eniten haluan.
Minä olen aikuinen nyt,
minun ei tarvitse enää sinua uskoa ja totella.
Enkä minä teekään niin, kaikkea muuta.
Mutta silti haen vain sinun hyväksyntääsi,
kaikella kapinoinnillakin.
Sinun ehdotonta, minut hyväksyvää
äidinrakkautta. Sitä minä sinusta haluan.
Mutta kukaan ei ole täydellinen, sinä
kaikkein vähiten, vaikka haluaisit uskoa muuta.
Sinusta ei ole siihen, mitä minä sinulta pyydän.
Sinä yrität sovittaa minut sinulle eduksi olevaan muottiin,
ahdat minut siihen vaikken sovi siihen ollenkaan.
Mutta sinäpä olet päättänyt että sinä pistät minut muottiisi
sopimaan. Äiti, se sattuu minuun.
Minä en suostu siihen, että olen syntynyt tänne korjaamaan
sinun omia virheitäsi, elämään sinun unelmiasi, muuttamaan
asumaan sinun maailmaasi.
Ei, minä haluan tehdä omat virheeni, elää omia unelmiani,
asua omassa, itse muovaamassani, minulle sopivassa maailmassani.
Sinun maailmaasi ei enää mahdu, sinä täytät oman maailmasi kokonaan.
sinä haluat minun elävän.
En ole oman elämäni päätähti.
Minun elämälläni ei ole päätähteä.
Minun elämältäni puuttuu suunta,
en tiedä minne minun kuuluisi mennä.
Silti en halua sinua oppaakseni,
sillä haluan itse löytää oman tieni.
Et sinä ole mikään sanomaan minulle
kuinka minun kuuluisi elää ja olla.
Mitä vaatteita käyttää, mitä syödä,
kuinka paljon liikkua.
Paljonko minun elämäni painaa?
En tiedä sitä itsekään.
Olen sisältä rikki,
sinä hajotit minut.
Särjit minut ja minun
ihmisarvoni, heitit
minut roskiin, pois.
Minulla ei ole mitään
väliä.
Kuka minusta välittää,
jos sinä et välitä,
omasta lapsestasi?
Minun on vaikeaa rakastaa itseäni.
Se koskee sydänjuuriin asti,
eikä siihen kipuun ole
saatavilla lääkitystä.
Silti minä toivon, että
saan kasattua hajottamasi
palapelin palaset taas ehjäksi, kokonaiseksi.
Kokonaiseksi en sitä tule koskaan saamaan,
enkä kokonaan ehjäksi,
mutta jospa niistä ihmisyyden pienistä rippeistä,
jotka eivät ole ihan täysin minussa murtuneet, jospa
niistä saisin uuden suunnan elämälleni.
Minä kapinoin sinua vastaan.
Minua etoo sinun tapasi elää,
koska sinä elät kulisseissa, valhetta.
En tee niin kuin sinä minulle sanot,
teen kuten olet omin teoin minut
kouluttanut, kasvattanut.
Minä kaikesta huolimatta rakastan sinua.
SInä olet minulle tärkeä, vaikka oikeasti minun kuuluisi
sinua vihata.
Ja kyllä minä vihaankin.
Äiti-lapsi suhteessa viha ja rakkaus ovat niin kovin lähellä toisiaan.
En ole vielä oppinut, kuinka voin päästää
irti sellaisesta jota niin paljon rakastaa.
Minun on se pakko oppia,
muuten en voi koskaan olla onnellinen.
Minun on luovuttava sinusta, äiti.
Mutta se tekee niin pirun kipeää,
vaikka se on sitä mitä eniten haluan.
Minä olen aikuinen nyt,
minun ei tarvitse enää sinua uskoa ja totella.
Enkä minä teekään niin, kaikkea muuta.
Mutta silti haen vain sinun hyväksyntääsi,
kaikella kapinoinnillakin.
Sinun ehdotonta, minut hyväksyvää
äidinrakkautta. Sitä minä sinusta haluan.
Mutta kukaan ei ole täydellinen, sinä
kaikkein vähiten, vaikka haluaisit uskoa muuta.
Sinusta ei ole siihen, mitä minä sinulta pyydän.
Sinä yrität sovittaa minut sinulle eduksi olevaan muottiin,
ahdat minut siihen vaikken sovi siihen ollenkaan.
Mutta sinäpä olet päättänyt että sinä pistät minut muottiisi
sopimaan. Äiti, se sattuu minuun.
Minä en suostu siihen, että olen syntynyt tänne korjaamaan
sinun omia virheitäsi, elämään sinun unelmiasi, muuttamaan
asumaan sinun maailmaasi.
Ei, minä haluan tehdä omat virheeni, elää omia unelmiani,
asua omassa, itse muovaamassani, minulle sopivassa maailmassani.
Sinun maailmaasi ei enää mahdu, sinä täytät oman maailmasi kokonaan.
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Mielialani menee ylös alas niin lujaa, etten enää ole perässä pysyä. Tällä hetkellä käyn aika matalalla, enkä näe ylöspääsyä. Yritän jatkuvasti epätoivoisesti määrittää itseäni, mutten pysty siihen, ja se vituttaa. Minun pitäisi pystyä arvioimaan työkykyisyyteni, mutta minusta tuntuu että hajoan. Olen niin sekaisin itseni sisällä, solmussa ja vanuttunut, etten löydä sen kaiken sisältä itseäni. Tuntuu etten osaa mitään mitä minulta töissä odotetaan, ja pelkään koko ajan muiden huomaavan vajavaisuuteni, tiedonpuutteeni ja taidottomuuteni. En tiedä, onko nuo asiat edes todellisia. Turvallisin olo töissä on, kun työkaverina on joku joka tietää tasan tarkkaan, mitä tehdään, miten ja milloin. Silloin olen parhaimmillani, kun voin turvautua toisen ammattitaitoon ja loistaa sillä itsekin. Jos saan työparikseni jonkun minua epävarmemman tai samalla varmuudella minun kanssani toimivan, peli on menetetty. Saan koko vuoron sekaisin, kun unohtelen asioita ja olen epävarma ja epäjärjestelmällinen. Langat ei pysy käsissäni. Minusta tuntuu, etten sovi työni tai työtehtäväni vaatimaan muottiin, mutten tiedä mitä muuta voisin tehdä. Rahaa on pakko saada kuitenkin jostain. Tiedän kuluttavani itseäni tällä työlläni loppuun, mutten koe voivani vaihtaa alaa tällä hetkellä elämäntilanteeni vuoksi. Kuinka voisin muuttaa elämäntilannettani niin, että pääsisin pois tästä oravanpyörästä? Minulla on useita tuttuja tai ystäviä, jotka ovat saaneet tai saamassa vauvan. Olen ollut ja olen heille avoimestikin kateellinen, koska heidän ei tarvitse mennä töihin, saavat olla kotona. Ymmärrän kyllä että he ovat töissä kotonaan, parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 24/7 vauvassa kiinni, ja oma pääni oli tuona aikana hajota kahdessa vuodessa, mutta silti...Mutten minä vauvaakaan halua, en näillä kiloillani. Onko tämäkin kolmenkympin kriisiä vai mikä helvetti minua vaivaa?!?
Toni Wirtasen sanoin: "Joskus aion vielä kääntää kelkkani ja tehdä korjausliikkeen Aion parantaa kaikki tehdyt vauriot Melkein uskon itsekin" Minua pelottaa, etten siihen pystykään...Ehkä vaadin taas itseltäni liikoja, kun haluaisin oppia elämään itseni kanssa niin että olisin sovussa. Pystyykö siihen kukaan? Minusta tuntuu että hajoan kaikkien omien ja muiden odotusten alle, eikä kukaan enää jaksa minua, kaikkein vähiten minä itse. Missä minä oikein olen sisälläni?
Toni Wirtasen sanoin: "Joskus aion vielä kääntää kelkkani ja tehdä korjausliikkeen Aion parantaa kaikki tehdyt vauriot Melkein uskon itsekin" Minua pelottaa, etten siihen pystykään...Ehkä vaadin taas itseltäni liikoja, kun haluaisin oppia elämään itseni kanssa niin että olisin sovussa. Pystyykö siihen kukaan? Minusta tuntuu että hajoan kaikkien omien ja muiden odotusten alle, eikä kukaan enää jaksa minua, kaikkein vähiten minä itse. Missä minä oikein olen sisälläni?
lauantai 21. helmikuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Minä tunnistan itsessäni sen merkit, kun se lähestyy. Se hiipii hiljaa varoen, ujuttautuu salakavalasti ihoni alle, alkaa tehdä minuun uusia pesiään, on päättänyt asettautua minuun taloksi, tullut viihtymään.
Ennen minä alistuin sille heti, luhistuin sen hirmuvallan alle, en usklatanut ajatellakaan pyrkiväni siitä eroon omin voimin, avuin. En arvannut voivani käyttää sen aiheuttamaa kipua hyväkseni, en ymmärtänyt, että luomisen aika on tullut. Turrutin sen lääkkeillä tainnoksiin, ja tein itseni tunnottomaksi, turraksi. Tunteettomaksi. Tällä tavoin tapoin omaa luovuuttani, koska se pelottaa minua. Minussa on niin paljon vihaa säilössä. Se kuplii suonissani, ottaa vallan vereltä. Se kiertää minussa, minun sisälläni, minun verenkierrossani, ja sydämeni pumppaa sitä jokaisella iskullaan vahvemmaksi, voimakkaammaksi, irvokkaammaksi.
Minä yritän edelleen kaikkeni, etten päästä vihaa ulos, se nukke sisälläni on vaarallinen. Voi tapahtua kauheita, jos Vihan Nukke pääsee irti, minussa vapaaksi. Sillä nukella on hallussaan salaisia voimia, se tietää minusta liikaa, se tietää kaiken.
Kun nukke nukkuu, kaikki on hetkelliusesti hyvin, turvassa. Silloin minä voin näennäisesti hyvin, vaikka nukkuvan nuken tuhiseva hengitys kohisee pääni sisällä. Se rauhoittaa minua, mutta samalla tiedän, ettei mikään voi muuttua, en voi eheytyä, elämä pyörii paikallaan eikä etene kun nukke nukkuu. Nuken nukkuessa luovuuteni lepää.
Minä aavistan, kun nukke alkaa heräämään. Se heräilee monta päivää, viikkojakin, venyttelee kitisten mielihyväänsä ja herättyään keräilee kauan voimiaan jotta yltäisi täyteen raivoonsa kuin valmistellen minua taas luomaan jotain uutta.
Ennen minä alistuin sille heti, luhistuin sen hirmuvallan alle, en usklatanut ajatellakaan pyrkiväni siitä eroon omin voimin, avuin. En arvannut voivani käyttää sen aiheuttamaa kipua hyväkseni, en ymmärtänyt, että luomisen aika on tullut. Turrutin sen lääkkeillä tainnoksiin, ja tein itseni tunnottomaksi, turraksi. Tunteettomaksi. Tällä tavoin tapoin omaa luovuuttani, koska se pelottaa minua. Minussa on niin paljon vihaa säilössä. Se kuplii suonissani, ottaa vallan vereltä. Se kiertää minussa, minun sisälläni, minun verenkierrossani, ja sydämeni pumppaa sitä jokaisella iskullaan vahvemmaksi, voimakkaammaksi, irvokkaammaksi.
Minä yritän edelleen kaikkeni, etten päästä vihaa ulos, se nukke sisälläni on vaarallinen. Voi tapahtua kauheita, jos Vihan Nukke pääsee irti, minussa vapaaksi. Sillä nukella on hallussaan salaisia voimia, se tietää minusta liikaa, se tietää kaiken.
Kun nukke nukkuu, kaikki on hetkelliusesti hyvin, turvassa. Silloin minä voin näennäisesti hyvin, vaikka nukkuvan nuken tuhiseva hengitys kohisee pääni sisällä. Se rauhoittaa minua, mutta samalla tiedän, ettei mikään voi muuttua, en voi eheytyä, elämä pyörii paikallaan eikä etene kun nukke nukkuu. Nuken nukkuessa luovuuteni lepää.
Minä aavistan, kun nukke alkaa heräämään. Se heräilee monta päivää, viikkojakin, venyttelee kitisten mielihyväänsä ja herättyään keräilee kauan voimiaan jotta yltäisi täyteen raivoonsa kuin valmistellen minua taas luomaan jotain uutta.
Kontrollifriikin päiväkirja
Kun olin 16-kesäinen, näin unen, jota en ole koskaan unohtanut. Se on jäänyt minun mieleeni kalvamaan, ihmettelyni ja kummasteluni aiheeksi. Kerron unestani nyt. Unessa oleva pikku-Janna(5-v) ja teini-Janna(16-v) ovat yhtä kuin minä itse. Pikku-Jannan vanhemmat ovat minun oikeat vanhemmat. Ja nukke, joka on unen pääosassa, on minun oikeasti 5-vuotiaana saamani ihana kaunis nukke, jolla oli kiiltävät pitkät, vaaleat kiharat hiukset, siniset silmät jotka avautuivat ja sulkeutuivat, kaunis ruskeanvärinen mekko jossa oli kuvioita ja esiliina ja helmoissa pitsiä. Kurjaa on se, että nukke on kadonnut tai heitetty roskiin. Nukke katosi minulta pienenä, ja kun talonmiehemme löysi sen makaamasta kylmissään lumihangesta, sen toinen käsi tai jalka oli irronnut ja kadonnut. Nukesta tuli rampa, mutta sitäkin tärkeämpi, sillä nythän se oli erilainen, vähän kuten minäkin.
Pikku-Janna ihaili uutta upeaa nukkeaan. Nukke oli täydellinen vaaleine, kihartuvine pitkine kiiltävine hiuksineen, ja kiekurakuvioisine pitsisine mekkoineen. Nuken poskille maalattu ruso oli juuri oikean värinen, ja silmät olivat ihan niin siniset kuin niiden kuuluikin. Nukessa tuntui olevan salaista voimaa, jota pikku-Janna ei oikein ymmärtänyt. Mutta se kiehtoi häntä, hän halusi että nukke vähän revittelisi voimillaan. Pikku-Jannan vanhemmat eivät ymmärtäneet nukesta tuon taivaallista, vaikka se oli myös heistä kaunis. Nukke sai parhaan mahdollisen hoidon, ja koska pikku-Janna tiesi, kuinka tärkeää uni on, nukke nukkui monia tunteja päivässä omassa pahvilaatikkoon tehdyssä nukenvuoteessaan. Pikku-Janna kävi usein katsomassa nuken unta, ja ihmetteli liikkuiko nukke itsekseen, kun melkein joka kerta nuken peitto oli käännetty nuken kasvoille. Hän kohautti olkiaan, laittoi nuken peiton taas hyvin ja meni hetkeksi taas muihin leikkeihinsä.
Teini-Janna teki kaikkensa ettei nukke olisi tehnyt mitään silmittömän pahaa pikku-Jannalle tai tämän perheelle. Teini-Janna näet tiesi, että jos nuken laittoi nukkumaan ilman, että peitti peitolla sen kasvot, maailman loppu olisi lähellä. Nukessa oli niin paljon vihaa ja aggressioita, että mitä tahansa kamalaa ja pelottavaa olisi voinut tapahtua jos nukke olisi päästetty irti. Niinpä teini-Janna kävi kääntämässä nuken kasvoille peiton joka kerran, jun pikku-Janna käänsi sen niiltä pois. Teini-Jannaa suututti pikku-Jannan typeryys, tietämättömyys, viattomuus. Eikö se ymmärtänyt, että nukessa piili kaikki se paha, minkä teini-Janna oli vuosien mittaan kerännyt sisälleen...jokainen isku, jokainen ivanauru, haukku, hyväksikäyttö, kaikki aukijääneet arvet ja kaikki se paska, mikä vain nyhjötti nuken sisällä, keräsi voimiaan ja odotti sitä ihanaa, haavat parantavaa hetkeä, kun se pääsisi valloilleen. Pikku-Janna tuntui oikein haluavansa revitellä nukella, leikitellä sillä, kokeilla onneaan sen kanssa. Teini-Janna oli kauhuissaan pelkästä ajatuksesta, mitä tapahtuisi jos niin kävisi. Että nukke päästettäisiin irti tuhoaan kylvämään. Pikku-Jannaa se ei tuntunut pelottavan ensinkään, oli aivan kuin pikku-Janna olisi ajatellut, että nuken voimilla kuuluukin vähän revitellä. Teini-Jannan mielestä pikku-Janna ei tajunnut mistään mitään, ja hän unohti tyystin sanonnan "lapsen suusta totuus kuuluu".
Pikku-Janna, äiti ja isä menivät kerrostalon alakerrassa sijaitsevaan toimistoon, ja teini-Janna aavisti pian tapahtuvan kauheita. Mitä, sitä hän ei tiennyt, mutta jotain peruuttamatonta sen oli oltava. Nukke, joka oli mukana, nousi kopastaan ja alkoi liikkua keijunliikkein, ravisteli hiuksiaan ja oli joka liikkeessään niin valtavan kaunis ja säteilevä. Nuken ilme oli julma ja kiero. Teini-Janna alkoi takoa toimiston ikkunoita ulkoa päin, hän ei päässyt sisään vaikka kuinka yritti, hän huusi paniikinomaisesti ja rynkytti rystysensä verille silmiähivelevän kirkasta ikkunaa vasten, mutta ikkuna ei hajonnut. Teini-Janna ei voinut tehdä mitään, vain katsoa kuinka koko hänen maailmansa romahti. Pikku-Janna, jonka teini-Janna oli luullut olevan hänelle täysin sokea, katsoi yhtäkkiä ikkunan läpi suoraan teini-Jannan silmiin ja vilkutti hymyillen, kuin sanoakseen kuinka kaikki on nuken irtipääsyn jälkeen paljon paremmin.
Pikku-Janna ihaili uutta upeaa nukkeaan. Nukke oli täydellinen vaaleine, kihartuvine pitkine kiiltävine hiuksineen, ja kiekurakuvioisine pitsisine mekkoineen. Nuken poskille maalattu ruso oli juuri oikean värinen, ja silmät olivat ihan niin siniset kuin niiden kuuluikin. Nukessa tuntui olevan salaista voimaa, jota pikku-Janna ei oikein ymmärtänyt. Mutta se kiehtoi häntä, hän halusi että nukke vähän revittelisi voimillaan. Pikku-Jannan vanhemmat eivät ymmärtäneet nukesta tuon taivaallista, vaikka se oli myös heistä kaunis. Nukke sai parhaan mahdollisen hoidon, ja koska pikku-Janna tiesi, kuinka tärkeää uni on, nukke nukkui monia tunteja päivässä omassa pahvilaatikkoon tehdyssä nukenvuoteessaan. Pikku-Janna kävi usein katsomassa nuken unta, ja ihmetteli liikkuiko nukke itsekseen, kun melkein joka kerta nuken peitto oli käännetty nuken kasvoille. Hän kohautti olkiaan, laittoi nuken peiton taas hyvin ja meni hetkeksi taas muihin leikkeihinsä.
Teini-Janna teki kaikkensa ettei nukke olisi tehnyt mitään silmittömän pahaa pikku-Jannalle tai tämän perheelle. Teini-Janna näet tiesi, että jos nuken laittoi nukkumaan ilman, että peitti peitolla sen kasvot, maailman loppu olisi lähellä. Nukessa oli niin paljon vihaa ja aggressioita, että mitä tahansa kamalaa ja pelottavaa olisi voinut tapahtua jos nukke olisi päästetty irti. Niinpä teini-Janna kävi kääntämässä nuken kasvoille peiton joka kerran, jun pikku-Janna käänsi sen niiltä pois. Teini-Jannaa suututti pikku-Jannan typeryys, tietämättömyys, viattomuus. Eikö se ymmärtänyt, että nukessa piili kaikki se paha, minkä teini-Janna oli vuosien mittaan kerännyt sisälleen...jokainen isku, jokainen ivanauru, haukku, hyväksikäyttö, kaikki aukijääneet arvet ja kaikki se paska, mikä vain nyhjötti nuken sisällä, keräsi voimiaan ja odotti sitä ihanaa, haavat parantavaa hetkeä, kun se pääsisi valloilleen. Pikku-Janna tuntui oikein haluavansa revitellä nukella, leikitellä sillä, kokeilla onneaan sen kanssa. Teini-Janna oli kauhuissaan pelkästä ajatuksesta, mitä tapahtuisi jos niin kävisi. Että nukke päästettäisiin irti tuhoaan kylvämään. Pikku-Jannaa se ei tuntunut pelottavan ensinkään, oli aivan kuin pikku-Janna olisi ajatellut, että nuken voimilla kuuluukin vähän revitellä. Teini-Jannan mielestä pikku-Janna ei tajunnut mistään mitään, ja hän unohti tyystin sanonnan "lapsen suusta totuus kuuluu".
Pikku-Janna, äiti ja isä menivät kerrostalon alakerrassa sijaitsevaan toimistoon, ja teini-Janna aavisti pian tapahtuvan kauheita. Mitä, sitä hän ei tiennyt, mutta jotain peruuttamatonta sen oli oltava. Nukke, joka oli mukana, nousi kopastaan ja alkoi liikkua keijunliikkein, ravisteli hiuksiaan ja oli joka liikkeessään niin valtavan kaunis ja säteilevä. Nuken ilme oli julma ja kiero. Teini-Janna alkoi takoa toimiston ikkunoita ulkoa päin, hän ei päässyt sisään vaikka kuinka yritti, hän huusi paniikinomaisesti ja rynkytti rystysensä verille silmiähivelevän kirkasta ikkunaa vasten, mutta ikkuna ei hajonnut. Teini-Janna ei voinut tehdä mitään, vain katsoa kuinka koko hänen maailmansa romahti. Pikku-Janna, jonka teini-Janna oli luullut olevan hänelle täysin sokea, katsoi yhtäkkiä ikkunan läpi suoraan teini-Jannan silmiin ja vilkutti hymyillen, kuin sanoakseen kuinka kaikki on nuken irtipääsyn jälkeen paljon paremmin.
torstai 15. tammikuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Kävin tänään kaupungilla. Ostin elokuvan alennuksesta, elokuvan jota terapeuttini minulle suositteli, ja kävin syömässä pikaruokaravintolassa hampurilaisaterian isommilla ranskalaisilla ja juomalla. Siellä on myynnissä majoneesi, josta olen tykännyt niin kauan kuin pystyn muistamaan. Se on ollut aivan taivaallista ranskalaisten perunoiden kanssa. Tänään se alkoi ensin näyttää silmissäni jotenkin keinotekoiselta, ja sitten tapahtui jotakin suussani. Majoneesi alkoi maistua samalta miltä se näytti, enkä voinut syödä sitä enää enempää. Hampurilainen, niin ikään yksi tämän ravintolan kestosuosikeistani, alkoi maistua rasvaiselta paperilta suussani. Ranskalaisista puhumattakaan, niitä en voinut syödä loppuun millään. Tuli olo, että olen kuin nakinkuori, johon on sullottu väkisin ja kovinkourin HKn sininen. Etten enää kestä yhtään ylimääräistä rasvaa kun olen sitä itseeni jo niin kovin kauan ahtanut.
Minulle ei ole koskaan aiemmin tullut tuollaista oloa, ainakaan noin voimakkaana. Istuin siinä pöydän ääressä ja ihmettelin, miksi minun pitäisi syödä tällaista, ei minun kaiken tämän ihran alla oleva ihana upea vain-kaikkea-parasta-ansaitseva kroppani tätä halua eikä taatusti tarvitse. Miksi minä ahtamalla ahdan itseni täyteen rasvaa ja kuonaa kun oikeasti haluaisin syödä kevyesti ja terveellisesti JA maistuvasti. Kaikkea paskaa sitä ihmiset itseensä ahtavatkin, minä mietin, ja jokainen soluni lauloi yhdessä hoosiannaa.
Minulle ei ole koskaan aiemmin tullut tuollaista oloa, ainakaan noin voimakkaana. Istuin siinä pöydän ääressä ja ihmettelin, miksi minun pitäisi syödä tällaista, ei minun kaiken tämän ihran alla oleva ihana upea vain-kaikkea-parasta-ansaitseva kroppani tätä halua eikä taatusti tarvitse. Miksi minä ahtamalla ahdan itseni täyteen rasvaa ja kuonaa kun oikeasti haluaisin syödä kevyesti ja terveellisesti JA maistuvasti. Kaikkea paskaa sitä ihmiset itseensä ahtavatkin, minä mietin, ja jokainen soluni lauloi yhdessä hoosiannaa.
Kontrollifriikin päiväkirja
Kirjoitin ja sävelsin laulun ollessani 15-vuotias. Kirjoitin sen ajatellen kiusaajiani koulussa, etenkin heistä yhtä ajattelin laulua tehdessäni. Paperi, jolle lauluni kirjoitin, on aikaa sitten kadonnut. Muististani on kadonnut myös laulun tarina ja sävel, mutta kertosäe jäi elämään, ja se meni näin : "Sussa oli niin paljon uhmaa, niin paljon aggressiivisuutta. Sä lensit pienillä siivilläsi kohti rakkaudettomuutta. Sä iltarukoukset unohdit, joita äitisi opetti. Et ymmärtänyt rakkautta, vaikka se sua ympäröi." Muistan myös sävelen. Tuota laulua kirjoittaessani ajattelin, että sitä kiusaajaani on rakastettu säästöliekillä. Tai jotenkin taidottomasti, niin että hän ei ole kokenut olevansa juuri se oikea lapsi vanhemmilleen, ja ehkä hänen vanhempansa ovat rypeneet omissa ongelmissaan niin syvällä, etteivät he ole huomanneet lapsensa tuskaa.
Kun nyt, 15 vuotta myöhemmin hyräilen tuota edellä olevaa kertosäettä mielessäni, ajattelen, että laulunihan kertoo minusta. Uhmaa löytyy, ja se näkyy aikaajoin erilaisissa tilanteissa elämässäni, aggressiivisuus on minussa tukahdutettua raivoa ja vihantunnetta kaikkea sitä vääryyttä kohtaan, mistä olen saanut kärsiä koulukiusattuna ja hyväksikäytettynä ollessani. Nyt huutaa minussa asuva sisäinen lapsi minulle tuskaansa, ja se huuto repii sieluni verille. Olen unohtanut Jumalani, Hänet vaihdoin laveaan polkuun, enkä oikein osaa olla täysillä kiitollinen mistään ihanasta, kauniista ja siitä kaikesta rakkaudesta mitä olen saanut elämässäni osakseni. Mikään ei tunnu missään eikä miltään.
On jännittävää, kuinka historia toistaa itseään niin erilaisin tavoin. En tiedä, miten lauluni jatkuisi, mutta yritän elää siihen sellaisen lopun, josta voin itse olla ylpeä.
Kun nyt, 15 vuotta myöhemmin hyräilen tuota edellä olevaa kertosäettä mielessäni, ajattelen, että laulunihan kertoo minusta. Uhmaa löytyy, ja se näkyy aikaajoin erilaisissa tilanteissa elämässäni, aggressiivisuus on minussa tukahdutettua raivoa ja vihantunnetta kaikkea sitä vääryyttä kohtaan, mistä olen saanut kärsiä koulukiusattuna ja hyväksikäytettynä ollessani. Nyt huutaa minussa asuva sisäinen lapsi minulle tuskaansa, ja se huuto repii sieluni verille. Olen unohtanut Jumalani, Hänet vaihdoin laveaan polkuun, enkä oikein osaa olla täysillä kiitollinen mistään ihanasta, kauniista ja siitä kaikesta rakkaudesta mitä olen saanut elämässäni osakseni. Mikään ei tunnu missään eikä miltään.
On jännittävää, kuinka historia toistaa itseään niin erilaisin tavoin. En tiedä, miten lauluni jatkuisi, mutta yritän elää siihen sellaisen lopun, josta voin itse olla ylpeä.
Kontrollifriikin päiväkirja
Olen täysin jumissa. Olen säilönyt ja kahlinnut vuosien ajan tunteita ja itseäni sisälleni. Minun ja luovuuteni jokainen solu huutaa että niille on tehty suurta vääryyttä, ja ne syyttävät siitä minua. Ja minä myönnän hiljaa syyllisyyteni. Mutta niiden on ymmärrettävä minua, minulle tehtiin ensin paljon väärin...Se ei ole mikään tekosyy, ne sanovat. Ne iskevät nuijillaan pöytään ja huutavat että jos minulle on tehty väärin, ei minulla silti ole mitään oikeutta satuttaa niitä. Se on väärin ja tuomittavaa, niin inhimillistä kuin se onkin. Ne lohduttavat minua, ne sanovat antavansa anteeksi jos minä lupaan alkaa pitämään hyvää huolta niistä. Pitämään huolta itsestäni...siihen en ole vielä valmis...Mutta niin pelottavalta kuin ajatus siitä minusta kuulostaakin, olen taas askelen sitä lähempänä. Se tulee olemaan vaikeaa ja kipeää, ja paljon on minulla opittavaa, ja teen taatusti matkallani virheitä, mutta minä selviän siitä hyvin, ne sanovat. Koska minussa on siihen kaikki tarpeellinen, ihan luonnostaan. Minä en usko niitä. Minussa on oltava joku tekovika. Minulta puuttuu jotakin, ja jotakin on ihan liikaa. Ei, ei, ne sanovat. Kaikki tulee olemaan hyvin, ymmärrän sitten kun näen. Ne antoivat minulle toivon sirpaleen. Se kytee sisimmässäni vihan naapurissa. Ne lupasivat puhaltaa siihen tulta, että se ei sammuisi se kipinä siitä sirpaleesta. Minä kaipaan itkua. Ei sadun kaikissa luvuissa voi onnellista loppua olla.
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Olen kieltänyt itseltäni kahdenkymmenen vuoden ajan kaikki negatiiviset tunteet, yrittänyt epätoivon partaalla roikkuen niitä kahlita, hallita ja hillitä. Olen kieltänyt niiden olemassaolon. Se on tehnyt luonnollisesti minulle paljon pahaa, siis minä olen satuttanut itse itseäni. Nyt olen myöntänyt tehneeni niin, ja myöntänyt että viha kytee minussa. On uskomatonta, kuinka energiani ja intoni ja iloni on alkanut virtaamaan minusta ulospäin. Olen vasta sohaissut jäävuoren huipusta ensimmäisen kiteen sadasosan, kyllä, mutta olen itsestäni niin ylpeä. Paljon on kipuja edessäpäin, mutta jokaisen kipukohdan tuntiessani tiedän, että eheytyminen on lähempänä. Ippeliini is back! Eikä katoa täältä kulumallakaan! Täällä ollaan hiomassa helmestä timanttia! :)
tiistai 13. tammikuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Olen sairaalloisen lihava, jos painoindeksiin on uskominen. Olen ollut ala-asteen kolmannesta luokasta väärin syövä, silloin alkoi väärien tai epäterveellisten ruokailutottumusteni opetteleminen. Minua alettiin tuolloin kiustata koulussa. Vaihdoin siitä syystä jopa koulua kesken kolmannen luokan, ja minulla oli suuret odotukset uudesta koulusta, koska siellä oli suurin osa ystävistänikin. Uusi koulu oli myös isompi, ja toiveissani oli että siellä kiusaaminen loppuu. Vaan kuinkas kävikään? Kiusaaminen jatkui, tai oikeastaan alkoi uudestaan, ja koska koulu oli isompi, myös kiusaajia oli enemmän. Minua on nostettu paidan kauluksista seinille, haukuttu, läimitty, pilkattu, ivattu, loukattu ja hakattu. Olin niin kiltti, etten uskaltanut tai osannut tai ymmärtänyt pitää puoliani. Olin helppo saalis kaikille jotka halusivat minulle kiusaa. Otin jokaisen solvauksen ja ivan ja iskun itseeni, piilotin ne sisimpääni ja söin sokeria tuskaani, sen puhumisen sijaan purin kipuni syömiseen. Ja se oli helppoa. Lohturuoka on parasta (ja pahinta) mitä tiedän. Minä hukutan vihaani syömiseen, mutta samalla hukutan itseni ympärilleni kertyvään rasvaan.
Tottakai minä haluaisin näyttää terveeltä ja hyvältä, olla liikuntaa harrastava terveellisesti syövä kaunis, elinvoimainen kolmikymppinen. Haluaisin katsella itseäni peilistä alasti ollessani ja ajatella että WAU! Mutta en ole tuota kaikkea, ja lähinnä minua oksettaa kun erehdyn vilkaisemaan syrjäsilmällä peiliin alasti ollessani. Minä olen piilossa ja lukossa kaiken tuon valtavan läskivuoren takana ja etsin ulospääsyä, vaikka se tuntuu mahdottomalta.
Kyse ei ole siitä, ettenkö tietäisi, kuinka syödään terveellisesti. Eikä laiskuudesta. Miksi minä sitten teen näin? Miksi syön väärin, en liiku enempää kuin on välttämätön pakko, miksi kidutan itseäni tällä läskillä mikä minua ympäröi? En voi sanoa tietäväni vastausta. Jos sen tietäisin, tietäisin myös ratkaisun ongelmaani, enkä tekisi enää näin. Mutta voin kertoa, mitä aavistelen.
Voin kertoa asioita, joita voi pitää syynä tai jotka omalta osaltaan vaikuttavat tähän itsetuhoiseen käytökseeni (sillä sitähän tämä on, joku tappaa itsensä npoeasti, minä olen valinnut sen hitaamman ja kiduttavamman tavan;syödä itseni hengiltä). Kapinointi voimakasluonteista, erittäin kontrolloivaa äitiäni kohtaan, tunteiden säätely ja hallitseminen, niiden kontrollointi, vihan tunteen purku syömisen kautta itseensä. Jotain on ihmisen pakko saada vihata. Viha on luonnollinen tunne, siinä missä rakkauskin, ja nämä kaksi tunnetta ovat joskus yllättävän lähellä toisiaan. On huomattavasti helpompaa vihata itseään, kun pitää tarkoin huolen siitä ettei ole itseensä tyytyväinen asiassa jota pitää itselleen todella tärkeänä.
Käyn kognitiivisessa psykoterapiassa kerran viikossa, minulla on masennus- ja ADHD-lääkitys. Olen hakenut apua pahaan olooni, ja siitä olen ylpeä. Nyt minun on vain osattava huomata, mikä on minulle oikea apu kun sitä minulle tarjotaan. Sillä apua minä tarvitsen, en selviä tästä yksin.
Tottakai minä haluaisin näyttää terveeltä ja hyvältä, olla liikuntaa harrastava terveellisesti syövä kaunis, elinvoimainen kolmikymppinen. Haluaisin katsella itseäni peilistä alasti ollessani ja ajatella että WAU! Mutta en ole tuota kaikkea, ja lähinnä minua oksettaa kun erehdyn vilkaisemaan syrjäsilmällä peiliin alasti ollessani. Minä olen piilossa ja lukossa kaiken tuon valtavan läskivuoren takana ja etsin ulospääsyä, vaikka se tuntuu mahdottomalta.
Kyse ei ole siitä, ettenkö tietäisi, kuinka syödään terveellisesti. Eikä laiskuudesta. Miksi minä sitten teen näin? Miksi syön väärin, en liiku enempää kuin on välttämätön pakko, miksi kidutan itseäni tällä läskillä mikä minua ympäröi? En voi sanoa tietäväni vastausta. Jos sen tietäisin, tietäisin myös ratkaisun ongelmaani, enkä tekisi enää näin. Mutta voin kertoa, mitä aavistelen.
Voin kertoa asioita, joita voi pitää syynä tai jotka omalta osaltaan vaikuttavat tähän itsetuhoiseen käytökseeni (sillä sitähän tämä on, joku tappaa itsensä npoeasti, minä olen valinnut sen hitaamman ja kiduttavamman tavan;syödä itseni hengiltä). Kapinointi voimakasluonteista, erittäin kontrolloivaa äitiäni kohtaan, tunteiden säätely ja hallitseminen, niiden kontrollointi, vihan tunteen purku syömisen kautta itseensä. Jotain on ihmisen pakko saada vihata. Viha on luonnollinen tunne, siinä missä rakkauskin, ja nämä kaksi tunnetta ovat joskus yllättävän lähellä toisiaan. On huomattavasti helpompaa vihata itseään, kun pitää tarkoin huolen siitä ettei ole itseensä tyytyväinen asiassa jota pitää itselleen todella tärkeänä.
Käyn kognitiivisessa psykoterapiassa kerran viikossa, minulla on masennus- ja ADHD-lääkitys. Olen hakenut apua pahaan olooni, ja siitä olen ylpeä. Nyt minun on vain osattava huomata, mikä on minulle oikea apu kun sitä minulle tarjotaan. Sillä apua minä tarvitsen, en selviä tästä yksin.
maanantai 12. tammikuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Minussa on jokin lukossa. Olen itseni sisällä lukkojen takana enkä löydä ulospääsyä. On kuin etsisin aukottomasta huoneesta ulospääsyä uudelleen ja uudelleen, turhaan. Etsin avainta, vaikken ole löytänyt vielä edes ovea, kuin ymmärtämättä kuinka tärkeää olisi löytää ensin ovi johon avain sopisi.
torstai 8. tammikuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Olen tikittävä aikapommi, joka odottaa vapauttavaa räjähdystä.
Olen kuin lähtölaskennan aloittanut raketti, joka lähtee ennen
aikojaan mahtavalla tulivoimalla avaruuteen, lupia kyselemättä.
Tahdon huutaa, karjua, hakata, satuttaa ja hajottaa. Tahdon nähdä verta ja kyyneliä sekä henkistä pahaa pahaa pahaa oloa.
Mutta minä en tunne mitään. Ilo tai onni joskus pilkahtaa, mutta ei jää minussa viipyilemään. Eikä sekään tunnu missään, miltään. Kaikki on tasapaksua paskaa.
Olen raivostuttava kontrollifriikki, joka keskittää elämänsä omien ja muiden tunteiden kasassa pitämiseen ja hillitsemiseen. Tekisi mieli huutaa sisälläni kytevä, itse sinne piilottamani raivo ja kipu ja paha olo pois, mutta enhän minä voi tehdä niin. On oltava hillitty, kaikille yliystävällinen liian kiltti ihmislapsi joka ei koskaan saa sanoa tai tehdä pahaa kärpäsellekään. Minussa kytee tunteita, joita pelkään itsekin. Jossain vaiheessa elämääni olen saanut liikaa pahaa osakseni, ja minussa asuva tunteidenpelkääjä syntyi sisääni ja otti ohjat elämästäni. Halusisin kovasti päästä siitä eroon, mutta se on niin vaikeaa...Välillä kuohahdan yli, mutta pian se ottaa minusta taas vallan ja lisää tunteita lukittuu sieluuni. Minua syödään sisältäpäin, ja itse olen itseni pahin vihollinen.
Olen kuin lähtölaskennan aloittanut raketti, joka lähtee ennen
aikojaan mahtavalla tulivoimalla avaruuteen, lupia kyselemättä.
Tahdon huutaa, karjua, hakata, satuttaa ja hajottaa. Tahdon nähdä verta ja kyyneliä sekä henkistä pahaa pahaa pahaa oloa.
Mutta minä en tunne mitään. Ilo tai onni joskus pilkahtaa, mutta ei jää minussa viipyilemään. Eikä sekään tunnu missään, miltään. Kaikki on tasapaksua paskaa.
Olen raivostuttava kontrollifriikki, joka keskittää elämänsä omien ja muiden tunteiden kasassa pitämiseen ja hillitsemiseen. Tekisi mieli huutaa sisälläni kytevä, itse sinne piilottamani raivo ja kipu ja paha olo pois, mutta enhän minä voi tehdä niin. On oltava hillitty, kaikille yliystävällinen liian kiltti ihmislapsi joka ei koskaan saa sanoa tai tehdä pahaa kärpäsellekään. Minussa kytee tunteita, joita pelkään itsekin. Jossain vaiheessa elämääni olen saanut liikaa pahaa osakseni, ja minussa asuva tunteidenpelkääjä syntyi sisääni ja otti ohjat elämästäni. Halusisin kovasti päästä siitä eroon, mutta se on niin vaikeaa...Välillä kuohahdan yli, mutta pian se ottaa minusta taas vallan ja lisää tunteita lukittuu sieluuni. Minua syödään sisältäpäin, ja itse olen itseni pahin vihollinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)