Kirjoitin ja sävelsin laulun ollessani 15-vuotias. Kirjoitin sen ajatellen kiusaajiani koulussa, etenkin heistä yhtä ajattelin laulua tehdessäni. Paperi, jolle lauluni kirjoitin, on aikaa sitten kadonnut. Muististani on kadonnut myös laulun tarina ja sävel, mutta kertosäe jäi elämään, ja se meni näin : "Sussa oli niin paljon uhmaa, niin paljon aggressiivisuutta. Sä lensit pienillä siivilläsi kohti rakkaudettomuutta. Sä iltarukoukset unohdit, joita äitisi opetti. Et ymmärtänyt rakkautta, vaikka se sua ympäröi." Muistan myös sävelen. Tuota laulua kirjoittaessani ajattelin, että sitä kiusaajaani on rakastettu säästöliekillä. Tai jotenkin taidottomasti, niin että hän ei ole kokenut olevansa juuri se oikea lapsi vanhemmilleen, ja ehkä hänen vanhempansa ovat rypeneet omissa ongelmissaan niin syvällä, etteivät he ole huomanneet lapsensa tuskaa.
Kun nyt, 15 vuotta myöhemmin hyräilen tuota edellä olevaa kertosäettä mielessäni, ajattelen, että laulunihan kertoo minusta. Uhmaa löytyy, ja se näkyy aikaajoin erilaisissa tilanteissa elämässäni, aggressiivisuus on minussa tukahdutettua raivoa ja vihantunnetta kaikkea sitä vääryyttä kohtaan, mistä olen saanut kärsiä koulukiusattuna ja hyväksikäytettynä ollessani. Nyt huutaa minussa asuva sisäinen lapsi minulle tuskaansa, ja se huuto repii sieluni verille. Olen unohtanut Jumalani, Hänet vaihdoin laveaan polkuun, enkä oikein osaa olla täysillä kiitollinen mistään ihanasta, kauniista ja siitä kaikesta rakkaudesta mitä olen saanut elämässäni osakseni. Mikään ei tunnu missään eikä miltään.
On jännittävää, kuinka historia toistaa itseään niin erilaisin tavoin. En tiedä, miten lauluni jatkuisi, mutta yritän elää siihen sellaisen lopun, josta voin itse olla ylpeä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti