Mielialani menee ylös alas niin lujaa, etten enää ole perässä pysyä. Tällä hetkellä käyn aika matalalla, enkä näe ylöspääsyä. Yritän jatkuvasti epätoivoisesti määrittää itseäni, mutten pysty siihen, ja se vituttaa. Minun pitäisi pystyä arvioimaan työkykyisyyteni, mutta minusta tuntuu että hajoan. Olen niin sekaisin itseni sisällä, solmussa ja vanuttunut, etten löydä sen kaiken sisältä itseäni. Tuntuu etten osaa mitään mitä minulta töissä odotetaan, ja pelkään koko ajan muiden huomaavan vajavaisuuteni, tiedonpuutteeni ja taidottomuuteni. En tiedä, onko nuo asiat edes todellisia. Turvallisin olo töissä on, kun työkaverina on joku joka tietää tasan tarkkaan, mitä tehdään, miten ja milloin. Silloin olen parhaimmillani, kun voin turvautua toisen ammattitaitoon ja loistaa sillä itsekin. Jos saan työparikseni jonkun minua epävarmemman tai samalla varmuudella minun kanssani toimivan, peli on menetetty. Saan koko vuoron sekaisin, kun unohtelen asioita ja olen epävarma ja epäjärjestelmällinen. Langat ei pysy käsissäni. Minusta tuntuu, etten sovi työni tai työtehtäväni vaatimaan muottiin, mutten tiedä mitä muuta voisin tehdä. Rahaa on pakko saada kuitenkin jostain. Tiedän kuluttavani itseäni tällä työlläni loppuun, mutten koe voivani vaihtaa alaa tällä hetkellä elämäntilanteeni vuoksi. Kuinka voisin muuttaa elämäntilannettani niin, että pääsisin pois tästä oravanpyörästä? Minulla on useita tuttuja tai ystäviä, jotka ovat saaneet tai saamassa vauvan. Olen ollut ja olen heille avoimestikin kateellinen, koska heidän ei tarvitse mennä töihin, saavat olla kotona. Ymmärrän kyllä että he ovat töissä kotonaan, parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 24/7 vauvassa kiinni, ja oma pääni oli tuona aikana hajota kahdessa vuodessa, mutta silti...Mutten minä vauvaakaan halua, en näillä kiloillani. Onko tämäkin kolmenkympin kriisiä vai mikä helvetti minua vaivaa?!?
Toni Wirtasen sanoin: "Joskus aion vielä kääntää kelkkani ja tehdä korjausliikkeen Aion parantaa kaikki tehdyt vauriot Melkein uskon itsekin" Minua pelottaa, etten siihen pystykään...Ehkä vaadin taas itseltäni liikoja, kun haluaisin oppia elämään itseni kanssa niin että olisin sovussa. Pystyykö siihen kukaan? Minusta tuntuu että hajoan kaikkien omien ja muiden odotusten alle, eikä kukaan enää jaksa minua, kaikkein vähiten minä itse. Missä minä oikein olen sisälläni?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti