Kontrollifriikin päiväkirja

Kävin tänään kaupungilla. Ostin elokuvan alennuksesta, elokuvan jota terapeuttini minulle suositteli, ja kävin syömässä pikaruokaravintolassa hampurilaisaterian isommilla ranskalaisilla ja juomalla. Siellä on myynnissä majoneesi, josta olen tykännyt niin kauan kuin pystyn muistamaan. Se on ollut aivan taivaallista ranskalaisten perunoiden kanssa. Tänään se alkoi ensin näyttää silmissäni jotenkin keinotekoiselta, ja sitten tapahtui jotakin suussani. Majoneesi alkoi maistua samalta miltä se näytti, enkä voinut syödä sitä enää enempää. Hampurilainen, niin ikään yksi tämän ravintolan kestosuosikeistani, alkoi maistua rasvaiselta paperilta suussani. Ranskalaisista puhumattakaan, niitä en voinut syödä loppuun millään. Tuli olo, että olen kuin nakinkuori, johon on sullottu väkisin ja kovinkourin HKn sininen. Etten enää kestä yhtään ylimääräistä rasvaa kun olen sitä itseeni jo niin kovin kauan ahtanut.

Minulle ei ole koskaan aiemmin tullut tuollaista oloa, ainakaan noin voimakkaana. Istuin siinä pöydän ääressä ja ihmettelin, miksi minun pitäisi syödä tällaista, ei minun kaiken tämän ihran alla oleva ihana upea vain-kaikkea-parasta-ansaitseva kroppani tätä halua eikä taatusti tarvitse. Miksi minä ahtamalla ahdan itseni täyteen rasvaa ja kuonaa kun oikeasti haluaisin syödä kevyesti ja terveellisesti JA maistuvasti. Kaikkea paskaa sitä ihmiset itseensä ahtavatkin, minä mietin, ja jokainen soluni lauloi yhdessä hoosiannaa.

Kontrollifriikin päiväkirja

Kirjoitin ja sävelsin laulun ollessani 15-vuotias. Kirjoitin sen ajatellen kiusaajiani koulussa, etenkin heistä yhtä ajattelin laulua tehdessäni. Paperi, jolle lauluni kirjoitin, on aikaa sitten kadonnut. Muististani on kadonnut myös laulun tarina ja sävel, mutta kertosäe jäi elämään, ja se meni näin : "Sussa oli niin paljon uhmaa, niin paljon aggressiivisuutta. Sä lensit pienillä siivilläsi kohti rakkaudettomuutta. Sä iltarukoukset unohdit, joita äitisi opetti. Et ymmärtänyt rakkautta, vaikka se sua ympäröi." Muistan myös sävelen. Tuota laulua kirjoittaessani ajattelin, että sitä kiusaajaani on rakastettu säästöliekillä. Tai jotenkin taidottomasti, niin että hän ei ole kokenut olevansa juuri se oikea lapsi vanhemmilleen, ja ehkä hänen vanhempansa ovat rypeneet omissa ongelmissaan niin syvällä, etteivät he ole huomanneet lapsensa tuskaa.

Kun nyt, 15 vuotta myöhemmin hyräilen tuota edellä olevaa kertosäettä mielessäni, ajattelen, että laulunihan kertoo minusta. Uhmaa löytyy, ja se näkyy aikaajoin erilaisissa tilanteissa elämässäni, aggressiivisuus on minussa tukahdutettua raivoa ja vihantunnetta kaikkea sitä vääryyttä kohtaan, mistä olen saanut kärsiä koulukiusattuna ja hyväksikäytettynä ollessani. Nyt huutaa minussa asuva sisäinen lapsi minulle tuskaansa, ja se huuto repii sieluni verille. Olen unohtanut Jumalani, Hänet vaihdoin laveaan polkuun, enkä oikein osaa olla täysillä kiitollinen mistään ihanasta, kauniista ja siitä kaikesta rakkaudesta mitä olen saanut elämässäni osakseni. Mikään ei tunnu missään eikä miltään.

On jännittävää, kuinka historia toistaa itseään niin erilaisin tavoin. En tiedä, miten lauluni jatkuisi, mutta yritän elää siihen sellaisen lopun, josta voin itse olla ylpeä.

Kontrollifriikin päiväkirja

Olen täysin jumissa. Olen säilönyt ja kahlinnut vuosien ajan tunteita ja itseäni sisälleni. Minun ja luovuuteni jokainen solu huutaa että niille on tehty suurta vääryyttä, ja ne syyttävät siitä minua. Ja minä myönnän hiljaa syyllisyyteni. Mutta niiden on ymmärrettävä minua, minulle tehtiin ensin paljon väärin...Se ei ole mikään tekosyy, ne sanovat. Ne iskevät nuijillaan pöytään ja huutavat että jos minulle on tehty väärin, ei minulla silti ole mitään oikeutta satuttaa niitä. Se on väärin ja tuomittavaa, niin inhimillistä kuin se onkin. Ne lohduttavat minua, ne sanovat antavansa anteeksi jos minä lupaan alkaa pitämään hyvää huolta niistä. Pitämään huolta itsestäni...siihen en ole vielä valmis...Mutta niin pelottavalta kuin ajatus siitä minusta kuulostaakin, olen taas askelen sitä lähempänä. Se tulee olemaan vaikeaa ja kipeää, ja paljon on minulla opittavaa, ja teen taatusti matkallani virheitä, mutta minä selviän siitä hyvin, ne sanovat. Koska minussa on siihen kaikki tarpeellinen, ihan luonnostaan. Minä en usko niitä. Minussa on oltava joku tekovika. Minulta puuttuu jotakin, ja jotakin on ihan liikaa. Ei, ei, ne sanovat. Kaikki tulee olemaan hyvin, ymmärrän sitten kun näen. Ne antoivat minulle toivon sirpaleen. Se kytee sisimmässäni vihan naapurissa. Ne lupasivat puhaltaa siihen tulta, että se ei sammuisi se kipinä siitä sirpaleesta. Minä kaipaan itkua. Ei sadun kaikissa luvuissa voi onnellista loppua olla.

Kontrollifriikin päiväkirja

Olen kieltänyt itseltäni kahdenkymmenen vuoden ajan kaikki negatiiviset tunteet, yrittänyt epätoivon partaalla roikkuen niitä kahlita, hallita ja hillitä. Olen kieltänyt niiden olemassaolon. Se on tehnyt luonnollisesti minulle paljon pahaa, siis minä olen satuttanut itse itseäni. Nyt olen myöntänyt tehneeni niin, ja myöntänyt että viha kytee minussa. On uskomatonta, kuinka energiani ja intoni ja iloni on alkanut virtaamaan minusta ulospäin. Olen vasta sohaissut jäävuoren huipusta ensimmäisen kiteen sadasosan, kyllä, mutta olen itsestäni niin ylpeä. Paljon on kipuja edessäpäin, mutta jokaisen kipukohdan tuntiessani tiedän, että eheytyminen on lähempänä. Ippeliini is back! Eikä katoa täältä kulumallakaan! Täällä ollaan hiomassa helmestä timanttia! :)

Kontrollifriikin päiväkirja

Olen sairaalloisen lihava, jos painoindeksiin on uskominen. Olen ollut ala-asteen kolmannesta luokasta väärin syövä, silloin alkoi väärien tai epäterveellisten ruokailutottumusteni opetteleminen. Minua alettiin tuolloin kiustata koulussa. Vaihdoin siitä syystä jopa koulua kesken kolmannen luokan, ja minulla oli suuret odotukset uudesta koulusta, koska siellä oli suurin osa ystävistänikin. Uusi koulu oli myös isompi, ja toiveissani oli että siellä kiusaaminen loppuu. Vaan kuinkas kävikään? Kiusaaminen jatkui, tai oikeastaan alkoi uudestaan, ja koska koulu oli isompi, myös kiusaajia oli enemmän. Minua on nostettu paidan kauluksista seinille, haukuttu, läimitty, pilkattu, ivattu, loukattu ja hakattu. Olin niin kiltti, etten uskaltanut tai osannut tai ymmärtänyt pitää puoliani. Olin helppo saalis kaikille jotka halusivat minulle kiusaa. Otin jokaisen solvauksen ja ivan ja iskun itseeni, piilotin ne sisimpääni ja söin sokeria tuskaani, sen puhumisen sijaan purin kipuni syömiseen. Ja se oli helppoa. Lohturuoka on parasta (ja pahinta) mitä tiedän. Minä hukutan vihaani syömiseen, mutta samalla hukutan itseni ympärilleni kertyvään rasvaan.

Tottakai minä haluaisin näyttää terveeltä ja hyvältä, olla liikuntaa harrastava terveellisesti syövä kaunis, elinvoimainen kolmikymppinen. Haluaisin katsella itseäni peilistä alasti ollessani ja ajatella että WAU! Mutta en ole tuota kaikkea, ja lähinnä minua oksettaa kun erehdyn vilkaisemaan syrjäsilmällä peiliin alasti ollessani. Minä olen piilossa ja lukossa kaiken tuon valtavan läskivuoren takana ja etsin ulospääsyä, vaikka se tuntuu mahdottomalta.

Kyse ei ole siitä, ettenkö tietäisi, kuinka syödään terveellisesti. Eikä laiskuudesta. Miksi minä sitten teen näin? Miksi syön väärin, en liiku enempää kuin on välttämätön pakko, miksi kidutan itseäni tällä läskillä mikä minua ympäröi? En voi sanoa tietäväni vastausta. Jos sen tietäisin, tietäisin myös ratkaisun ongelmaani, enkä tekisi enää näin. Mutta voin kertoa, mitä aavistelen.
Voin kertoa asioita, joita voi pitää syynä tai jotka omalta osaltaan vaikuttavat tähän itsetuhoiseen käytökseeni (sillä sitähän tämä on, joku tappaa itsensä npoeasti, minä olen valinnut sen hitaamman ja kiduttavamman tavan;syödä itseni hengiltä). Kapinointi voimakasluonteista, erittäin kontrolloivaa äitiäni kohtaan, tunteiden säätely ja hallitseminen, niiden kontrollointi, vihan tunteen purku syömisen kautta itseensä. Jotain on ihmisen pakko saada vihata. Viha on luonnollinen tunne, siinä missä rakkauskin, ja nämä kaksi tunnetta ovat joskus yllättävän lähellä toisiaan. On huomattavasti helpompaa vihata itseään, kun pitää tarkoin huolen siitä ettei ole itseensä tyytyväinen asiassa jota pitää itselleen todella tärkeänä.

Käyn kognitiivisessa psykoterapiassa kerran viikossa, minulla on masennus- ja ADHD-lääkitys. Olen hakenut apua pahaan olooni, ja siitä olen ylpeä. Nyt minun on vain osattava huomata, mikä on minulle oikea apu kun sitä minulle tarjotaan. Sillä apua minä tarvitsen, en selviä tästä yksin.

Kontrollifriikin päiväkirja

Minussa on jokin lukossa. Olen itseni sisällä lukkojen takana enkä löydä ulospääsyä. On kuin etsisin aukottomasta huoneesta ulospääsyä uudelleen ja uudelleen, turhaan. Etsin avainta, vaikken ole löytänyt vielä edes ovea, kuin ymmärtämättä kuinka tärkeää olisi löytää ensin ovi johon avain sopisi.

Kontrollifriikin päiväkirja

Olen tikittävä aikapommi, joka odottaa vapauttavaa räjähdystä.
Olen kuin lähtölaskennan aloittanut raketti, joka lähtee ennen
aikojaan mahtavalla tulivoimalla avaruuteen, lupia kyselemättä.
Tahdon huutaa, karjua, hakata, satuttaa ja hajottaa. Tahdon nähdä verta ja kyyneliä sekä henkistä pahaa pahaa pahaa oloa.

Mutta minä en tunne mitään. Ilo tai onni joskus pilkahtaa, mutta ei jää minussa viipyilemään. Eikä sekään tunnu missään, miltään. Kaikki on tasapaksua paskaa.

Olen raivostuttava kontrollifriikki, joka keskittää elämänsä omien ja muiden tunteiden kasassa pitämiseen ja hillitsemiseen. Tekisi mieli huutaa sisälläni kytevä, itse sinne piilottamani raivo ja kipu ja paha olo pois, mutta enhän minä voi tehdä niin. On oltava hillitty, kaikille yliystävällinen liian kiltti ihmislapsi joka ei koskaan saa sanoa tai tehdä pahaa kärpäsellekään. Minussa kytee tunteita, joita pelkään itsekin. Jossain vaiheessa elämääni olen saanut liikaa pahaa osakseni, ja minussa asuva tunteidenpelkääjä syntyi sisääni ja otti ohjat elämästäni. Halusisin kovasti päästä siitä eroon, mutta se on niin vaikeaa...Välillä kuohahdan yli, mutta pian se ottaa minusta taas vallan ja lisää tunteita lukittuu sieluuni. Minua syödään sisältäpäin, ja itse olen itseni pahin vihollinen.