Olen opetellut tekemään asioita, joista voin saada kehuja ja kannustusta itseltäni. Olen alkanut Tildata, ja menin kansalaisopiston öljyvärikurssille oppimaan piirtämistä ja maalaamista. Kurssi on kerran viikossa, kuten psykoterapianikin, ja maalaamisesta on tulossa minulle erittäin terapeuttinen harrastus. Yritin myös laulutunteja, herätellä vanhaa rakasta harrastusta henkiin taas, mutta se on liian suoraa ja henkilökohtaista, siinä käsitellään liian nopeasti liian voimakkaita tunteita liian lyhyessä ajassa, laulaessaan ihminen räväyttää sisimpänsä auki kuulijoilleen. Maalatessa voi tarkkailla tunteitaan jotenkin ihan rauhassa ja aina vähän muilta piilossa, koska vain itse tietää kustakin tuotoksestaan, mitä sillä on tarkoittanut ja mitä se itselleen merkitsee. Taulun maalaamiseen voi mennä muutama tunti tai vuosia, siinä ei tarvitse kiirehtiä. Se on eheyttävää.
Mieleen on kasautunut paljon asiota, koska en ole jostain syystä saanut aikaisekseni kirjoittaa ollenkaan...Tiedän, että kirjoittaminen on minulle hyväksi, se on yksi elämäni edellytyksistä ja se auttaa minua säännöllisesti toteutettuna jäsentämään minua vaivaavia asioita ja ongelmiani. Kun kirjoitan säännöllisesti, kasvan henkisesti eheämmäksi ihmiseksi, ja niin opin olemaan itseni kanssa enemmän sinut. Kun olen ollut kirjoittamatta viikkoihin, huomaan, että minun on aloitettava tavallaan kaikki taas alusta. Olen uuden edessä...Ensi viikon tulen olemaan ulkomailla, ei-kenenkään-maalla vanhempieni ja sisareni kanssa. Siitä tulee jännittävä ja mielenkiintoinen kokemus, vähän kuin tutustuisi itseensä ja juuriinsa uudelleen...Aina aiemmin minulla on ollut mukanani mieheni, johon olen voinut tavallaan turvautua ja vedota, kun on alkanut ahdistamaan tai tuntumaan siltä, että lapsuuden perhe tulee iholle...Nyt minulla ei ole sitä takaporttia mukanani, ja olen tavallaan heidän edessään täysin auki ja alaston, suojaton. Se vähän pelottaa minua, mutta tiedän selviäväni siitä keinolla tai toisella. Saatan jopa nauttia siitä.
En pidä itsestäni paljoakaan. Minun on vaikeaa hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, ja siitä johtuen minun on hankalaa nähdä itseni muiden, edes omaa verta olevien silmissä millään lailla hyväksyttävänä. Olen (koen olevani) heille kuin jämäpala, jota on pakko kiikuttaa mukana, koska sattui erehdys ja synnyin juuri heidän perheeseen. Jos he eivät ottaisi minua mukaan, mitä perheen ulkopuoliset ihmiset sanoisivat. Koska minulla on AD/HDn piirteitä, en esimerkiksi huomaa että korotan innostuessani ääntäni puhuessani, ja se tuntuu jollakin tapaa heitä hävettävän. Oikeastihan tässä on kyse siitä, etten itse hyväksy itseäni sellaisena kuin olen, enkä oikein tiedä, mitä minulta missäkin tilanteessa odotetaan, ja kun esim. äitini huomauttaa minulle tapansa mukaan jotenkin syyllistävällä tavalla siitä, että minun nupit on taas kaakossa, minulle tulee syyllinen olo, enkä pidä siitä kun minua syyllistetään asiasta jolle en voi itse mitään. Koen asian silloin niin, että äitini syyllistää ja vaatii tilille minua siitä, että olen oma itseni, koen, ettei äiti hyväksy minua. Ja ajatellen, että hän on tuntenut minut yli 30 vuotta, hän ei edelleenkään ymmärrä, etten ole huonokuuloinen ja vaikka olisinkin, minun ääneni korottaminen ei liity millään tavalla kuulooni vaan siihen etten yksinkertaisesti huomaa huutavani tai puhuvani kovempaa kuin tilanteeseen olisi sopivaa. Tästä teen nopean ja mustavalkoisen päättelyn mielessäni: äitini ei ymmärrä eikä hyväksy minua.
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
torstai 23. huhtikuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Täällä Telluksen päällä ihmiskuntaa mietityttää yksi kysymys, mikä yhdistää meitä kaikkia. Kysymys on vaivannut kautta aikojen ihmisten mieltä, eikä ole taattua, että kukaan olisi saanut tuohon kysymykseen tyhjentävää vastausta, liekö sellaista olemassakaan. Tästä kysymyksestä on laadittu teorioita, ja niistä on kiistelty. Kysymys kuuluu: kuka minä olen.
Pohdin terapiassa terapeuttini kanssa muutamia viikkoja takaperin, että elän tällä hetkellä vaihetta, joka on jäänyt minulta syystä tai toisesta elämättä silloin kun useat muut sen elävät. Huomasimme, että elän murrosikääni. Yritän päästää irti äidistäni ja ikään kuin kerrata minuuteni. Tuon terapiakäynnin jälkeen aloin miettimään minuutta, ja tuota mieliä polttavaa kysymystä siitä, kuka minä olen. Listasin minuuteni tällä hetkellä tiedostamani rippeet paperille, ja kysyin myös mieheltäni millainen minä olen. Lista on seuraavanlainen.
Mieheni mielestä minä olen ailahtelevainen ja mielialani vaihtelevat nopeasti. Saatan olla jostakin asiasta tiukasti tiettyä mieltä tänään, mutta ylihuomenna olen ehdottomasti samasta asiasta aivan toista mieltä. Olen kärsimätön, ja keskusteluissa voimakkaasti puolustuskannalla, vaikkei minua mistään suoranaisesti syytettäisikään. Omasta mielestäni löysin seuraavia mielipiteitä minuudestani: olen usein kireä, ja tarvitsen suuren määrän keskittymistä rentoutuakseni. Tarvitsen paljon aikaa itselleni, enkä juuri ollenkaan osaa organisoida tai priorisoida asioita, esim. kotityöt ja ylipäänsä koko elämä. Käyn "tuulella" enkä millään malta kuunnella itseäni. Olen kärsimätön eskapisti ja positiivinen pessimisti, joka vaatii itseltään koko ajan kaikissa asioissa liikaa tyyliin "kaikki tai ei mitään". Olen epärealistinen, reaalimaailman ja vahvan mielikuvitusmaailman rajat on usein häilyviä. Olen taiteellinen ja tunteellinen, ja saan välillä päähänpistoja joiden mukaan toimin vaikka osin ymmärrän sen olevan typerää tai järjenvastaista. Korjaan shoppailulla huonoa oloani ja omaatuntoani, sillä jos ostan jotain kallista, koen olevani hyvä ihminen. Olen suurpiirteinen raha-asioissa ja kaikessa muussakin. Sisimmältäni olen arka ja herkkä, mutta päällepäin olen liki päällekäyvä ja kovaääninen, aina äänessä oleva. Olen liki riippuvainen ympäristöltäni saamasta rakentavasta ja tyhjentävästä kritiikistä, ja jos ympäristö ei vastaa riittävän selkeästi, minun on vaikeaa määrittää itseäni, koska en itse aina huomaa teinkö esim jonkin työtehtävän hyvin vai huonosti. Pelkään, mitä piilottelen sisuksissani, sillä koen siellä olevan paljon aggressiivisuutta ja tukahdutettuja vihan ja pelon tunteita vuosien takaa koulukiusattuna olemisen vuoksi. Oma seksuaalisuuteni on hukassa, en koe itseäni välillä lainkaan seksuaaliseksi. Ruumiinkuvani on minulle selvittämätön käsite.
Minuuteni on minulle häilyvä, siltä puuttuu rajat, minuuteni on rajaton.
Pohdin terapiassa terapeuttini kanssa muutamia viikkoja takaperin, että elän tällä hetkellä vaihetta, joka on jäänyt minulta syystä tai toisesta elämättä silloin kun useat muut sen elävät. Huomasimme, että elän murrosikääni. Yritän päästää irti äidistäni ja ikään kuin kerrata minuuteni. Tuon terapiakäynnin jälkeen aloin miettimään minuutta, ja tuota mieliä polttavaa kysymystä siitä, kuka minä olen. Listasin minuuteni tällä hetkellä tiedostamani rippeet paperille, ja kysyin myös mieheltäni millainen minä olen. Lista on seuraavanlainen.
Mieheni mielestä minä olen ailahtelevainen ja mielialani vaihtelevat nopeasti. Saatan olla jostakin asiasta tiukasti tiettyä mieltä tänään, mutta ylihuomenna olen ehdottomasti samasta asiasta aivan toista mieltä. Olen kärsimätön, ja keskusteluissa voimakkaasti puolustuskannalla, vaikkei minua mistään suoranaisesti syytettäisikään. Omasta mielestäni löysin seuraavia mielipiteitä minuudestani: olen usein kireä, ja tarvitsen suuren määrän keskittymistä rentoutuakseni. Tarvitsen paljon aikaa itselleni, enkä juuri ollenkaan osaa organisoida tai priorisoida asioita, esim. kotityöt ja ylipäänsä koko elämä. Käyn "tuulella" enkä millään malta kuunnella itseäni. Olen kärsimätön eskapisti ja positiivinen pessimisti, joka vaatii itseltään koko ajan kaikissa asioissa liikaa tyyliin "kaikki tai ei mitään". Olen epärealistinen, reaalimaailman ja vahvan mielikuvitusmaailman rajat on usein häilyviä. Olen taiteellinen ja tunteellinen, ja saan välillä päähänpistoja joiden mukaan toimin vaikka osin ymmärrän sen olevan typerää tai järjenvastaista. Korjaan shoppailulla huonoa oloani ja omaatuntoani, sillä jos ostan jotain kallista, koen olevani hyvä ihminen. Olen suurpiirteinen raha-asioissa ja kaikessa muussakin. Sisimmältäni olen arka ja herkkä, mutta päällepäin olen liki päällekäyvä ja kovaääninen, aina äänessä oleva. Olen liki riippuvainen ympäristöltäni saamasta rakentavasta ja tyhjentävästä kritiikistä, ja jos ympäristö ei vastaa riittävän selkeästi, minun on vaikeaa määrittää itseäni, koska en itse aina huomaa teinkö esim jonkin työtehtävän hyvin vai huonosti. Pelkään, mitä piilottelen sisuksissani, sillä koen siellä olevan paljon aggressiivisuutta ja tukahdutettuja vihan ja pelon tunteita vuosien takaa koulukiusattuna olemisen vuoksi. Oma seksuaalisuuteni on hukassa, en koe itseäni välillä lainkaan seksuaaliseksi. Ruumiinkuvani on minulle selvittämätön käsite.
Minuuteni on minulle häilyvä, siltä puuttuu rajat, minuuteni on rajaton.
maanantai 16. maaliskuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Minä kärsin työkykyisestä työuupumuksesta. Koen, etten saa työstäni mitään mielekästä. Olen ammatiltani lähihoitaja. Halusin ja hakeuduin alalle töihin noin neljä vuotta sitten, koska minulla oli mielestäni erityisen vahva hoivavietti. Nyt minusta tuntuu, että hoivaviettini vetelee viimeisiään tämän säästämisen ja minimimiehityksen ihannoinnin alla. Jokainen työvuoro on kuin sisäistä taistelua itseäni ja kouluaikanani oppikirjoista ja opettajilta omaksumiani jaloja ja asukaslähtöisiä periaatteitani vastaan. Meille ei anneta mahdollisuutta toteuttaa työtämme lähtökohtaisen tarkoituksen mukaisesti, kuntouttavaa työotetta ei ehdi edes ajattelemaan. Hoitajilla ei ole antaa aikaa asukkaille, joista osalle juuri hoitaja voi olla se ainoa mahdollinen pääasiallinen ihmissuhde, kun omaiset asuvat kaukana tai ovat kaikki jo kuolleet. Minusta tuntuu, että minua on huijattu. Ei se hoitotyö, mihin meidät on tällä hetkellä oikeutettu ole sitä, mitä koulussa markkinoitiin. Lähihoitajalle opetetaan koulussa erikoissairaanhoidossa tarvittavia taitoja. Hienoja temppuja, joita ei työelämässä pääse toteuttamaan, kun hierarkia talloo päälle. On paikkoja, joissa lähihoitaja ei saa jakaa edes lääkkeitä, johon meillä on myös koulutus, koska se on ollut vuosikymmeniä sairaanhoitajan tehtävä. Tuntuu, ettei meitä lähihoitajia oteta ammatillisesti tosissaan joissain työpaikoissa.
Pahinta tämänhetkisessä työnkuvassani on mielestäni kuitenkin se, että asukkaat jäävät vaille hoitajan kiireetöntä läsnäoloa. Virikeohjaajia ei enää ole palkattu, ja niissä paikoissa, joissa olisi asukkaiston kunnon puolesta mahdollista pitää viriketuokioita, niitä ei pidetä koska hoitajien kaikki aika menee siihen, että he yrittävät kaikkensa jaksamisensa äärirajoilla pitää kiinni rystyset verillä viimeiseen asti pesemis-pukemis-kuivitus-ravitsemis-lääkitsemisrumbasta, josta on tullut ihan sairasta liukuhihnatyötä, josta inhimillisyys, asukaslähtöisyys ja kuntouttava työote on heitetty roskakoppaan. Ennen säästöjä meitä hoitajia oli vuoroa kohden vielä määrä, jolla edes osaa edellämainituista pystyi silloin tällöin toteuttamaan tehden kuitenkin perushoidosta vain kaiken välttämättömimmän. Kun säästöt alkoivat, johtoportaan yläpäästä tuli määräys: tehkää vain välttämättömin, karsikaa kaikki ylimääräinen pois. Ja niinpä, koska jo ennen säästöjä teimme todella kaiken välttämättömimmän, pois karsiutui hoitotyön inhimillisyys, asukaslähtöisyys ja -läheisyys, kuntouttava työote, työn ilo.
Kävin syksyllä hakemassa masennukseen ja työuupumukseen sairaslomaa työterveydesstä, ja kun lääkäri oli kuunnellut tilitystäni työstäni, hän kysyi minulta suoraan olenko koskaan miettinyt alanvaihtoa. Lääkäri sanoi jotenkin niin, että kuulostan työhöni kyllästyneeltä ja pettyneeltä, että olen pahinta seuraa työpaikalla alalle haluaville opiskelijoille, koska olen niin työliintynyt alaan ja koko hommaan, että se kuuluu minun puheistani. Minusta on tulossa kovaa vauhtia hoitaja, joka on täysin välinpitämätön asiakkaitaan kohtaan, osin koen sitä jo olevani. Koen, vaikka se onkin mielestäni aivan järkyttävää ja kamalaa, että minulle on liki sama, mitä asukkaille tapahtuu tai mitä heille kuuluu koska aika ei kuitenkaan riitä kokonaisvaltaiseen hyvään hoitoon. Teen vuoroni aikana sen minkä pystyn, jaksan ja ehdin, oravanpyörä pyörii, seuraava vuorolainen on joka tapauksessa paikan päällä seuraavat 8-10 tuntia. En minä halunnut että minusta tällainen hoitoalan ammattilainen tulisi. Voisinhan toki muuttua vielä, onhan se mahdollista, mutta valitettavasti selkänahkani ei enää veny tämän enempää, se ratkeaa jos tätä jatkuu kauan.Minulla ei ole voimia, halua eikä enää mitään mielenkiintoa muutokseen joka auttaisi minut taas pisteeseen, josta voin kehittyä hyväksi välittäväksi hoitajaksi, joka tekee tiettyyn pisteeseen kaikkensa, että asiakkailla olisi kaikki hyvin.
Tällä hetkellä tuntuu, että parasta työssäni on se, kun saan tehdä työvuoron jonkin hyvän ystäväni tai muuten mukavan ja toimivan työparin kanssa. Se on ainoa asia, mistä saan iloa työhöni, sen avulla vielä jaksan. Se ei ole paljon, ja on itsestäänselvää, ettei se voi riittää minulle eläkeikään asti. Tämä työ kuluttaa minut loppuun. En jaksa sitä enää, että joudun itse joka päivä vakuuttamaan, kuinka hienoa ja tärkeää työtä teen. Tapa, jolla hoitotyötä tänään tehdään, ei ole hienoa eikä tärkeää. Kaikki tekevät taatusti parhaansa, ja on ihan uskomatonta, miten hoitajat vaan jaksavat ja jaksavat ja antavat venyttää selkänahkojaan ja antavat kaikessa johdon yläportaalle periksi, kun kuvittelevat etteivät muutakaan voi. Samalla kun antavat periksi, hoitajat luopuvat asiakkaidensa puolien pitämisestä, ja tietävät ja tiedostavat asian itsekin. Se on henkisesti hirveän raskasta. Voisi sanoa, että hoitajat ovat joutuneet myymään "hoitajansielunsa". Säästötalkoot oli työpaikkakiusaamista pahimmillaan, kiusaajina toimivat päättäjät ja johdon ylimmät, eikä se ole loppunut vieläkään, kun kaikkia menoja kiristetään eikä sijaisia saa ottaa. Lomakaan ei tunnu enää lomalta, kun tietää että ollessaan itse lomalla työkaverit tekevät vajaalla miehityksellä töitä. Osastonhoitajat ovat olleet ja ovat edelleenkin upeita. He ovat tehneet kaikkensa sen eteen että perustyötä tekevät hoitajat jaksaisivat, ja ovat aidosti kiinnostuneita meidän jaksamisesta ja voinnista. Ei ole helppoa heilläkään.
Uskon, ettei ole sellaista työntekijää, jota ei koskaan ottaisi päähän tai harmittaisi esim. vapaiden jälkeen mennä takaisin töihin. Luulen, että kaikilla on päiviä, joina tekisi mieli jäädä kotiin tai tehdä ihan mitä muuta tahansa kuin mennä töihin. Se kuuluu aika ajoin elämään, ja on ihan normaalia. Minulla se on normaalia arkipäivää. Mielestäni listan ainoat kivat päivät on vapaapäiviä. Kuten aiemmin mainitsin, on mukavaa jos saan tehdä töitä kivan ihmisen tai hyvän ystävän kanssa, mutta se ei riitä minulle. Haluan saada työstäni ja sen teosta irti jotain, mikä auttaa minua jaksamaan ja kantaa minua työssäni eteenpäin. En edes kuvittele, että kaiken täytyisi olla työssä pelkkää ruusuilla tanssimista, enkä edes haluaisi sellaista. Mutta se, mitä minulta hoitajana vaaditaan tämän hetken työelämässä, se on liikaa vaadittu. Ei hoitajalta voi vaatia, että tämän olisi unohdettava hoitotyön lämpö ja asiakaslähtöisyys, ja keskityttävä vain olennaisimpaan, olemaan tehokas ja tuottoisa. Näyttämään hyvältä tilastoissa. Meitä kehuttiin, kuinka hienosti olimme hoitaneet säästämisen. Niin me teimmekin, mutta hintana oli asukkaiden huonontunut hoito, jonka me hoitajat joudumme maksamaan työuupumuksella, riittämättömyyden tunteella, huonolla omallatunnolla kaikesta tästä. Maksajiksi ovat joutuneet myös asiakkaat. He maksavat tästä kaikestakipeimmän hinnan. Se asiakas, joka ennen säästöjä käveli itse vessaan, makaa nyt vuoteessa ja on syötettävä ja kuivitettava, kun hoitajilla ei ole aikaa kuntouttavaan työotteeseen. Toinen asiakas, joka ennen oli niin hyväntuulinen ja elämäniloinen, makaa nyt masentuneena vuoteessaan eikä suostu syömään, kun hoitajat eivät enää ehdi välittää, kuunnella, puhua hetkeäkään. Tuntuu, että raha hallitsee maailmaa, ja niinhän se tekeekin. Onhan raha kuitenkin aina rahaa, hoitoalan asukkaat ovat vain nimiä papereissa, persoonattomia kasvottomia nimiä vailla omia haluja, omia tarpeita, vailla omaa tahtoa. Vailla inhimillisyyttä.
Pahinta tämänhetkisessä työnkuvassani on mielestäni kuitenkin se, että asukkaat jäävät vaille hoitajan kiireetöntä läsnäoloa. Virikeohjaajia ei enää ole palkattu, ja niissä paikoissa, joissa olisi asukkaiston kunnon puolesta mahdollista pitää viriketuokioita, niitä ei pidetä koska hoitajien kaikki aika menee siihen, että he yrittävät kaikkensa jaksamisensa äärirajoilla pitää kiinni rystyset verillä viimeiseen asti pesemis-pukemis-kuivitus-ravitsemis-lääkitsemisrumbasta, josta on tullut ihan sairasta liukuhihnatyötä, josta inhimillisyys, asukaslähtöisyys ja kuntouttava työote on heitetty roskakoppaan. Ennen säästöjä meitä hoitajia oli vuoroa kohden vielä määrä, jolla edes osaa edellämainituista pystyi silloin tällöin toteuttamaan tehden kuitenkin perushoidosta vain kaiken välttämättömimmän. Kun säästöt alkoivat, johtoportaan yläpäästä tuli määräys: tehkää vain välttämättömin, karsikaa kaikki ylimääräinen pois. Ja niinpä, koska jo ennen säästöjä teimme todella kaiken välttämättömimmän, pois karsiutui hoitotyön inhimillisyys, asukaslähtöisyys ja -läheisyys, kuntouttava työote, työn ilo.
Kävin syksyllä hakemassa masennukseen ja työuupumukseen sairaslomaa työterveydesstä, ja kun lääkäri oli kuunnellut tilitystäni työstäni, hän kysyi minulta suoraan olenko koskaan miettinyt alanvaihtoa. Lääkäri sanoi jotenkin niin, että kuulostan työhöni kyllästyneeltä ja pettyneeltä, että olen pahinta seuraa työpaikalla alalle haluaville opiskelijoille, koska olen niin työliintynyt alaan ja koko hommaan, että se kuuluu minun puheistani. Minusta on tulossa kovaa vauhtia hoitaja, joka on täysin välinpitämätön asiakkaitaan kohtaan, osin koen sitä jo olevani. Koen, vaikka se onkin mielestäni aivan järkyttävää ja kamalaa, että minulle on liki sama, mitä asukkaille tapahtuu tai mitä heille kuuluu koska aika ei kuitenkaan riitä kokonaisvaltaiseen hyvään hoitoon. Teen vuoroni aikana sen minkä pystyn, jaksan ja ehdin, oravanpyörä pyörii, seuraava vuorolainen on joka tapauksessa paikan päällä seuraavat 8-10 tuntia. En minä halunnut että minusta tällainen hoitoalan ammattilainen tulisi. Voisinhan toki muuttua vielä, onhan se mahdollista, mutta valitettavasti selkänahkani ei enää veny tämän enempää, se ratkeaa jos tätä jatkuu kauan.Minulla ei ole voimia, halua eikä enää mitään mielenkiintoa muutokseen joka auttaisi minut taas pisteeseen, josta voin kehittyä hyväksi välittäväksi hoitajaksi, joka tekee tiettyyn pisteeseen kaikkensa, että asiakkailla olisi kaikki hyvin.
Tällä hetkellä tuntuu, että parasta työssäni on se, kun saan tehdä työvuoron jonkin hyvän ystäväni tai muuten mukavan ja toimivan työparin kanssa. Se on ainoa asia, mistä saan iloa työhöni, sen avulla vielä jaksan. Se ei ole paljon, ja on itsestäänselvää, ettei se voi riittää minulle eläkeikään asti. Tämä työ kuluttaa minut loppuun. En jaksa sitä enää, että joudun itse joka päivä vakuuttamaan, kuinka hienoa ja tärkeää työtä teen. Tapa, jolla hoitotyötä tänään tehdään, ei ole hienoa eikä tärkeää. Kaikki tekevät taatusti parhaansa, ja on ihan uskomatonta, miten hoitajat vaan jaksavat ja jaksavat ja antavat venyttää selkänahkojaan ja antavat kaikessa johdon yläportaalle periksi, kun kuvittelevat etteivät muutakaan voi. Samalla kun antavat periksi, hoitajat luopuvat asiakkaidensa puolien pitämisestä, ja tietävät ja tiedostavat asian itsekin. Se on henkisesti hirveän raskasta. Voisi sanoa, että hoitajat ovat joutuneet myymään "hoitajansielunsa". Säästötalkoot oli työpaikkakiusaamista pahimmillaan, kiusaajina toimivat päättäjät ja johdon ylimmät, eikä se ole loppunut vieläkään, kun kaikkia menoja kiristetään eikä sijaisia saa ottaa. Lomakaan ei tunnu enää lomalta, kun tietää että ollessaan itse lomalla työkaverit tekevät vajaalla miehityksellä töitä. Osastonhoitajat ovat olleet ja ovat edelleenkin upeita. He ovat tehneet kaikkensa sen eteen että perustyötä tekevät hoitajat jaksaisivat, ja ovat aidosti kiinnostuneita meidän jaksamisesta ja voinnista. Ei ole helppoa heilläkään.
Uskon, ettei ole sellaista työntekijää, jota ei koskaan ottaisi päähän tai harmittaisi esim. vapaiden jälkeen mennä takaisin töihin. Luulen, että kaikilla on päiviä, joina tekisi mieli jäädä kotiin tai tehdä ihan mitä muuta tahansa kuin mennä töihin. Se kuuluu aika ajoin elämään, ja on ihan normaalia. Minulla se on normaalia arkipäivää. Mielestäni listan ainoat kivat päivät on vapaapäiviä. Kuten aiemmin mainitsin, on mukavaa jos saan tehdä töitä kivan ihmisen tai hyvän ystävän kanssa, mutta se ei riitä minulle. Haluan saada työstäni ja sen teosta irti jotain, mikä auttaa minua jaksamaan ja kantaa minua työssäni eteenpäin. En edes kuvittele, että kaiken täytyisi olla työssä pelkkää ruusuilla tanssimista, enkä edes haluaisi sellaista. Mutta se, mitä minulta hoitajana vaaditaan tämän hetken työelämässä, se on liikaa vaadittu. Ei hoitajalta voi vaatia, että tämän olisi unohdettava hoitotyön lämpö ja asiakaslähtöisyys, ja keskityttävä vain olennaisimpaan, olemaan tehokas ja tuottoisa. Näyttämään hyvältä tilastoissa. Meitä kehuttiin, kuinka hienosti olimme hoitaneet säästämisen. Niin me teimmekin, mutta hintana oli asukkaiden huonontunut hoito, jonka me hoitajat joudumme maksamaan työuupumuksella, riittämättömyyden tunteella, huonolla omallatunnolla kaikesta tästä. Maksajiksi ovat joutuneet myös asiakkaat. He maksavat tästä kaikestakipeimmän hinnan. Se asiakas, joka ennen säästöjä käveli itse vessaan, makaa nyt vuoteessa ja on syötettävä ja kuivitettava, kun hoitajilla ei ole aikaa kuntouttavaan työotteeseen. Toinen asiakas, joka ennen oli niin hyväntuulinen ja elämäniloinen, makaa nyt masentuneena vuoteessaan eikä suostu syömään, kun hoitajat eivät enää ehdi välittää, kuunnella, puhua hetkeäkään. Tuntuu, että raha hallitsee maailmaa, ja niinhän se tekeekin. Onhan raha kuitenkin aina rahaa, hoitoalan asukkaat ovat vain nimiä papereissa, persoonattomia kasvottomia nimiä vailla omia haluja, omia tarpeita, vailla omaa tahtoa. Vailla inhimillisyyttä.
torstai 12. maaliskuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Näin unen viime yönä.Kerron sen tässä nyt.
Olin isossa huonekaluliikkeessä. Siellä kierteli ihmisiä katselemassa huonekaluja. Itse istuin tuolilla tai sohvalla, ja minun seuranani oli Kari "Hissu" Hietalahti, Jukka Virtanen ja viimeisillään vauvaa odottava lesbonainen, jonka kanssa suunnittelin illalla meneväni jonnekin. Silloin viereisellä sohvalla istuva Hissu kumartui puoleeni kuiskaten: "Kun sinä olet menossa mun kanssa naimisiin, ethän lähde tänään mihinkään. Ollaan ilta kahdestaan." Sen kuultuani ajattelin että eikö Hissu tiennyt etten enää ollut aikeissa mennä naimisiin hänen kanssaan, vaan olin kihloissa raskaana olevan lesbon kanssa.
Olin minun ja tyttöystäväni kodissa, keittiössä. Paikalla oli myös kolmas ihminen, aikuinen mies tai nainen, sekä Muumilaakson väestä ainakin Muumipappa, Muumimamma ja Nuuskamuikkunen. Kolmas ihminen teki jotain minun aseelleni, värikuulapyssylleni. Tämän jälkeen menimme kaikki innolla ja naureksien yläkertaan erääseen huoneeseen, jossa oli tarkoitus leikkiä värikuulasotaa. Minä olin huoneen ovella, muut sisemmällä huoneessa. Minä olin ainoa jolla oli ase. Aloin ampumaan värikuulia ja muut yrittivät parhaansa mukaan väistää niitä. Pidin muutaman sekunnin tauon, jonka aikana kolmas ihminen sanoi:"Nyt alkaa kunnon räiskintä." Aloin taas ampumaan, mutta aseesta tulikin oikeita panoksia. Nuuskamuikkusen silmät laajenivat ja se valui kuin paperina ilmaa vasten lattialle, kuolleena. Tajuttuani hyvin pian mitä olin saanut aikaan, lähdin kauhuissani pakoon ja kuulin rappuja alas juostessani, kun joku sanoi Muumimamman ja Muumipapan jääneen eloon, selvinneen pelkillä rei'illä, mutta Nuuskamuikkunen oli kuollut. Juoksin talosta pois.
Juoksin huonekaluliikkeeseen ajatuksenani etten voi enää mennä kotiin sen jälkeen, kun tapoin Nuuskamuikkusen. Menin huoneeseen, jossa oli kerrossänky ja kirjoituspöytä. Kirjoituspöydällä oli paperi, jossa luki vuoteen hinnaksi 15 euroa. Kenenkään koskematta paperiin luku 15 muuttui silmieni edessä 13ksi, minkä jälkeen luku muuttui vielä kerran niin, että vuoteen hinta oli lopulta 10 euroa. Kerrossängyn yläpedin pohjassa oli kapeista metallilevyista tehty kuvio. Huoneeseen tuli Jukka Virtanen, joka ihmetteli mitä minulle oli tapahtunut kun niin kauhealta näytin. Sanoin hirveitä tapahtuneen, ja kysyin voinko mennä hänen luokseen yöksi. Jukka lupasi, ja tarjosi keltaisesta karamelliaskista minulle keltaisia pieniä marmeladisydämiä yhden ja sanoi että ota tuosta taas tämmöinen, olet sen tarpeessa. Otin karkin, ja yhtäkkiä olin Jukan kotona hänen kanssaan. Huone oli kuitenkin sama kuin huonekaluliikkeessä. Vain valaistus oli erilainen, ja ulkona oli jo hämärää. Olin käynyt suihkussa, olin normaalipainoinen ja sopusuhtainen, minulla oli mustat trikoot jalassa ja paita päällä. Kampasin kokovartalopeilin edessä hiuksiani ja huomasin että puolet hiuksistani ylsi puoleen pohkeeseen, kun osa niistä oli liki sänkilyhyet. Valitin Jukalle että olinpa ollut typerä kun en tajunnut kasvattaa kaikkia hiuksiani yhtä pitkiksi, koska nehän näyttivät aivan kamalilta. Pyyhe oli huoneen oven päällä kuivumassa ja kurkistin kuin jotain etsien huoneen ovesta. Huoneesta katsoen oven saranat oli vasemmalla puolella ovea ja ovi aukesi huoneesta poispäin. Kurkistin oven taakse pitäen kuitenkin ovea raollaan.
Olin isossa huonekaluliikkeessä. Siellä kierteli ihmisiä katselemassa huonekaluja. Itse istuin tuolilla tai sohvalla, ja minun seuranani oli Kari "Hissu" Hietalahti, Jukka Virtanen ja viimeisillään vauvaa odottava lesbonainen, jonka kanssa suunnittelin illalla meneväni jonnekin. Silloin viereisellä sohvalla istuva Hissu kumartui puoleeni kuiskaten: "Kun sinä olet menossa mun kanssa naimisiin, ethän lähde tänään mihinkään. Ollaan ilta kahdestaan." Sen kuultuani ajattelin että eikö Hissu tiennyt etten enää ollut aikeissa mennä naimisiin hänen kanssaan, vaan olin kihloissa raskaana olevan lesbon kanssa.
Olin minun ja tyttöystäväni kodissa, keittiössä. Paikalla oli myös kolmas ihminen, aikuinen mies tai nainen, sekä Muumilaakson väestä ainakin Muumipappa, Muumimamma ja Nuuskamuikkunen. Kolmas ihminen teki jotain minun aseelleni, värikuulapyssylleni. Tämän jälkeen menimme kaikki innolla ja naureksien yläkertaan erääseen huoneeseen, jossa oli tarkoitus leikkiä värikuulasotaa. Minä olin huoneen ovella, muut sisemmällä huoneessa. Minä olin ainoa jolla oli ase. Aloin ampumaan värikuulia ja muut yrittivät parhaansa mukaan väistää niitä. Pidin muutaman sekunnin tauon, jonka aikana kolmas ihminen sanoi:"Nyt alkaa kunnon räiskintä." Aloin taas ampumaan, mutta aseesta tulikin oikeita panoksia. Nuuskamuikkusen silmät laajenivat ja se valui kuin paperina ilmaa vasten lattialle, kuolleena. Tajuttuani hyvin pian mitä olin saanut aikaan, lähdin kauhuissani pakoon ja kuulin rappuja alas juostessani, kun joku sanoi Muumimamman ja Muumipapan jääneen eloon, selvinneen pelkillä rei'illä, mutta Nuuskamuikkunen oli kuollut. Juoksin talosta pois.
Juoksin huonekaluliikkeeseen ajatuksenani etten voi enää mennä kotiin sen jälkeen, kun tapoin Nuuskamuikkusen. Menin huoneeseen, jossa oli kerrossänky ja kirjoituspöytä. Kirjoituspöydällä oli paperi, jossa luki vuoteen hinnaksi 15 euroa. Kenenkään koskematta paperiin luku 15 muuttui silmieni edessä 13ksi, minkä jälkeen luku muuttui vielä kerran niin, että vuoteen hinta oli lopulta 10 euroa. Kerrossängyn yläpedin pohjassa oli kapeista metallilevyista tehty kuvio. Huoneeseen tuli Jukka Virtanen, joka ihmetteli mitä minulle oli tapahtunut kun niin kauhealta näytin. Sanoin hirveitä tapahtuneen, ja kysyin voinko mennä hänen luokseen yöksi. Jukka lupasi, ja tarjosi keltaisesta karamelliaskista minulle keltaisia pieniä marmeladisydämiä yhden ja sanoi että ota tuosta taas tämmöinen, olet sen tarpeessa. Otin karkin, ja yhtäkkiä olin Jukan kotona hänen kanssaan. Huone oli kuitenkin sama kuin huonekaluliikkeessä. Vain valaistus oli erilainen, ja ulkona oli jo hämärää. Olin käynyt suihkussa, olin normaalipainoinen ja sopusuhtainen, minulla oli mustat trikoot jalassa ja paita päällä. Kampasin kokovartalopeilin edessä hiuksiani ja huomasin että puolet hiuksistani ylsi puoleen pohkeeseen, kun osa niistä oli liki sänkilyhyet. Valitin Jukalle että olinpa ollut typerä kun en tajunnut kasvattaa kaikkia hiuksiani yhtä pitkiksi, koska nehän näyttivät aivan kamalilta. Pyyhe oli huoneen oven päällä kuivumassa ja kurkistin kuin jotain etsien huoneen ovesta. Huoneesta katsoen oven saranat oli vasemmalla puolella ovea ja ovi aukesi huoneesta poispäin. Kurkistin oven taakse pitäen kuitenkin ovea raollaan.
Kontrollifriikin päiväkirja
Minulla on ystävä.Salainen ystävä, jonka kulkua vierelläni en aina huomaa, vaikka aina se on kuitenkin Siinä. Kukaan tuntemistani ihmisistä ei ole koskaan nähnyt ystävääni. Sitä Salaista. Mutta se ei ole mikään mielikuvitusystävä, vaan totisinta totta. En minäkään tiedä, minkä näköinen se on, mutta tiedän varsin hyvin, sen tajutessani, mitä ystäväni saa aikaan minussa.
Välillä me ollaan ihan järjenvastaisia. Tehdään ihan typeriä ylilyöntejä ja kuvitellaan itsestämme liikoja. Kun me ollaan yhdessä, aikaa ei ole ollenkaan, kun on koko maailmankaikkeuden ihmeet tutkittavana ja kokeiltavana. Ystäväni saa minut ajattelemaan asioista kovin mustavalkoisesti ja kiinnostumaan jostain niin, että uppoudun tekemisiini tunneiksi, päiviksi, viikoiksi...eikä millään muulla ole silloin minulle merkitystä. Joskus taas, kun ystäväni on vierelläni, katoan täysin omaan mielikuvitusmaailmaani ja pakenen todellisuutta unelmiini.
Kun ystävä on kiireinen ja hätäinen, minullakin menee kaikki jotenkin pieleen ja väsyn herkästi. Ystäväni hoputtaessa minua aina uuteen ja seuraavaan asiaan en saa mitään tehtyä loppuun ja hukkaan asioita ja tavaroita, joita en myöhemmin enää löydä millään. Joinakin kertoina minä huomaan tuolloin ystäväni kiireen, ja yritän rauhoitella sitä. Mutta yleensä se saa minut mukaansa kiireeseen, kaaokseen.
Ystävässäni on useita hienoja piirteitä, jotka se antaa minulle lahjaksi. Silloin olen aina valmis kaikkeen uuteen ja kiinnostavaan, pystyn tekemään useita asioita yhtä aikaa, elän tässä hetkessä vain tätä hetkeä varten, ja välillä uppoan hetkeksi haavemaailmaani. Mutta koska kukaan ei voi olla täydellinen, löytyy ystävästäni piirteitä, jotka kolisee joskus kovaa totuutta ja maailmaa päin. Ystäväni antaman lahjan toisena puolena on se, että se tekee minut hyvin kärsimättömäksi. En kykene keskittymään kovin pitkää aikaa yhteen asiaan kerrallaan. Ihmissuhteet on aika mutkikkaita. Koska olen ystäväni seurassa niin mustavalkoinen, välillä toisen ihmisen tunteiden ymmärtäminen on vaikeaa, välillä en ymmärrä edes itseänikään.
Mutta silti Salainen Ystäväni on minulle tärkeä. Se on osa minua niin kuin minä olen osa sitä. Juuri tämän ystäväni vuoksi minä olen juuri se kuka olen. Salainen ystäväni on kulkenut vierelläni syntymästäni asti, mutta vasta vähän aikaa sitten se kertoi minulle, että sillä on myös nimi. Salaisen ystäväni nimi on ADHD.
Välillä me ollaan ihan järjenvastaisia. Tehdään ihan typeriä ylilyöntejä ja kuvitellaan itsestämme liikoja. Kun me ollaan yhdessä, aikaa ei ole ollenkaan, kun on koko maailmankaikkeuden ihmeet tutkittavana ja kokeiltavana. Ystäväni saa minut ajattelemaan asioista kovin mustavalkoisesti ja kiinnostumaan jostain niin, että uppoudun tekemisiini tunneiksi, päiviksi, viikoiksi...eikä millään muulla ole silloin minulle merkitystä. Joskus taas, kun ystäväni on vierelläni, katoan täysin omaan mielikuvitusmaailmaani ja pakenen todellisuutta unelmiini.
Kun ystävä on kiireinen ja hätäinen, minullakin menee kaikki jotenkin pieleen ja väsyn herkästi. Ystäväni hoputtaessa minua aina uuteen ja seuraavaan asiaan en saa mitään tehtyä loppuun ja hukkaan asioita ja tavaroita, joita en myöhemmin enää löydä millään. Joinakin kertoina minä huomaan tuolloin ystäväni kiireen, ja yritän rauhoitella sitä. Mutta yleensä se saa minut mukaansa kiireeseen, kaaokseen.
Ystävässäni on useita hienoja piirteitä, jotka se antaa minulle lahjaksi. Silloin olen aina valmis kaikkeen uuteen ja kiinnostavaan, pystyn tekemään useita asioita yhtä aikaa, elän tässä hetkessä vain tätä hetkeä varten, ja välillä uppoan hetkeksi haavemaailmaani. Mutta koska kukaan ei voi olla täydellinen, löytyy ystävästäni piirteitä, jotka kolisee joskus kovaa totuutta ja maailmaa päin. Ystäväni antaman lahjan toisena puolena on se, että se tekee minut hyvin kärsimättömäksi. En kykene keskittymään kovin pitkää aikaa yhteen asiaan kerrallaan. Ihmissuhteet on aika mutkikkaita. Koska olen ystäväni seurassa niin mustavalkoinen, välillä toisen ihmisen tunteiden ymmärtäminen on vaikeaa, välillä en ymmärrä edes itseänikään.
Mutta silti Salainen Ystäväni on minulle tärkeä. Se on osa minua niin kuin minä olen osa sitä. Juuri tämän ystäväni vuoksi minä olen juuri se kuka olen. Salainen ystäväni on kulkenut vierelläni syntymästäni asti, mutta vasta vähän aikaa sitten se kertoi minulle, että sillä on myös nimi. Salaisen ystäväni nimi on ADHD.
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Ei minua kiinnosta, miten
sinä haluat minun elävän.
En ole oman elämäni päätähti.
Minun elämälläni ei ole päätähteä.
Minun elämältäni puuttuu suunta,
en tiedä minne minun kuuluisi mennä.
Silti en halua sinua oppaakseni,
sillä haluan itse löytää oman tieni.
Et sinä ole mikään sanomaan minulle
kuinka minun kuuluisi elää ja olla.
Mitä vaatteita käyttää, mitä syödä,
kuinka paljon liikkua.
Paljonko minun elämäni painaa?
En tiedä sitä itsekään.
Olen sisältä rikki,
sinä hajotit minut.
Särjit minut ja minun
ihmisarvoni, heitit
minut roskiin, pois.
Minulla ei ole mitään
väliä.
Kuka minusta välittää,
jos sinä et välitä,
omasta lapsestasi?
Minun on vaikeaa rakastaa itseäni.
Se koskee sydänjuuriin asti,
eikä siihen kipuun ole
saatavilla lääkitystä.
Silti minä toivon, että
saan kasattua hajottamasi
palapelin palaset taas ehjäksi, kokonaiseksi.
Kokonaiseksi en sitä tule koskaan saamaan,
enkä kokonaan ehjäksi,
mutta jospa niistä ihmisyyden pienistä rippeistä,
jotka eivät ole ihan täysin minussa murtuneet, jospa
niistä saisin uuden suunnan elämälleni.
Minä kapinoin sinua vastaan.
Minua etoo sinun tapasi elää,
koska sinä elät kulisseissa, valhetta.
En tee niin kuin sinä minulle sanot,
teen kuten olet omin teoin minut
kouluttanut, kasvattanut.
Minä kaikesta huolimatta rakastan sinua.
SInä olet minulle tärkeä, vaikka oikeasti minun kuuluisi
sinua vihata.
Ja kyllä minä vihaankin.
Äiti-lapsi suhteessa viha ja rakkaus ovat niin kovin lähellä toisiaan.
En ole vielä oppinut, kuinka voin päästää
irti sellaisesta jota niin paljon rakastaa.
Minun on se pakko oppia,
muuten en voi koskaan olla onnellinen.
Minun on luovuttava sinusta, äiti.
Mutta se tekee niin pirun kipeää,
vaikka se on sitä mitä eniten haluan.
Minä olen aikuinen nyt,
minun ei tarvitse enää sinua uskoa ja totella.
Enkä minä teekään niin, kaikkea muuta.
Mutta silti haen vain sinun hyväksyntääsi,
kaikella kapinoinnillakin.
Sinun ehdotonta, minut hyväksyvää
äidinrakkautta. Sitä minä sinusta haluan.
Mutta kukaan ei ole täydellinen, sinä
kaikkein vähiten, vaikka haluaisit uskoa muuta.
Sinusta ei ole siihen, mitä minä sinulta pyydän.
Sinä yrität sovittaa minut sinulle eduksi olevaan muottiin,
ahdat minut siihen vaikken sovi siihen ollenkaan.
Mutta sinäpä olet päättänyt että sinä pistät minut muottiisi
sopimaan. Äiti, se sattuu minuun.
Minä en suostu siihen, että olen syntynyt tänne korjaamaan
sinun omia virheitäsi, elämään sinun unelmiasi, muuttamaan
asumaan sinun maailmaasi.
Ei, minä haluan tehdä omat virheeni, elää omia unelmiani,
asua omassa, itse muovaamassani, minulle sopivassa maailmassani.
Sinun maailmaasi ei enää mahdu, sinä täytät oman maailmasi kokonaan.
sinä haluat minun elävän.
En ole oman elämäni päätähti.
Minun elämälläni ei ole päätähteä.
Minun elämältäni puuttuu suunta,
en tiedä minne minun kuuluisi mennä.
Silti en halua sinua oppaakseni,
sillä haluan itse löytää oman tieni.
Et sinä ole mikään sanomaan minulle
kuinka minun kuuluisi elää ja olla.
Mitä vaatteita käyttää, mitä syödä,
kuinka paljon liikkua.
Paljonko minun elämäni painaa?
En tiedä sitä itsekään.
Olen sisältä rikki,
sinä hajotit minut.
Särjit minut ja minun
ihmisarvoni, heitit
minut roskiin, pois.
Minulla ei ole mitään
väliä.
Kuka minusta välittää,
jos sinä et välitä,
omasta lapsestasi?
Minun on vaikeaa rakastaa itseäni.
Se koskee sydänjuuriin asti,
eikä siihen kipuun ole
saatavilla lääkitystä.
Silti minä toivon, että
saan kasattua hajottamasi
palapelin palaset taas ehjäksi, kokonaiseksi.
Kokonaiseksi en sitä tule koskaan saamaan,
enkä kokonaan ehjäksi,
mutta jospa niistä ihmisyyden pienistä rippeistä,
jotka eivät ole ihan täysin minussa murtuneet, jospa
niistä saisin uuden suunnan elämälleni.
Minä kapinoin sinua vastaan.
Minua etoo sinun tapasi elää,
koska sinä elät kulisseissa, valhetta.
En tee niin kuin sinä minulle sanot,
teen kuten olet omin teoin minut
kouluttanut, kasvattanut.
Minä kaikesta huolimatta rakastan sinua.
SInä olet minulle tärkeä, vaikka oikeasti minun kuuluisi
sinua vihata.
Ja kyllä minä vihaankin.
Äiti-lapsi suhteessa viha ja rakkaus ovat niin kovin lähellä toisiaan.
En ole vielä oppinut, kuinka voin päästää
irti sellaisesta jota niin paljon rakastaa.
Minun on se pakko oppia,
muuten en voi koskaan olla onnellinen.
Minun on luovuttava sinusta, äiti.
Mutta se tekee niin pirun kipeää,
vaikka se on sitä mitä eniten haluan.
Minä olen aikuinen nyt,
minun ei tarvitse enää sinua uskoa ja totella.
Enkä minä teekään niin, kaikkea muuta.
Mutta silti haen vain sinun hyväksyntääsi,
kaikella kapinoinnillakin.
Sinun ehdotonta, minut hyväksyvää
äidinrakkautta. Sitä minä sinusta haluan.
Mutta kukaan ei ole täydellinen, sinä
kaikkein vähiten, vaikka haluaisit uskoa muuta.
Sinusta ei ole siihen, mitä minä sinulta pyydän.
Sinä yrität sovittaa minut sinulle eduksi olevaan muottiin,
ahdat minut siihen vaikken sovi siihen ollenkaan.
Mutta sinäpä olet päättänyt että sinä pistät minut muottiisi
sopimaan. Äiti, se sattuu minuun.
Minä en suostu siihen, että olen syntynyt tänne korjaamaan
sinun omia virheitäsi, elämään sinun unelmiasi, muuttamaan
asumaan sinun maailmaasi.
Ei, minä haluan tehdä omat virheeni, elää omia unelmiani,
asua omassa, itse muovaamassani, minulle sopivassa maailmassani.
Sinun maailmaasi ei enää mahdu, sinä täytät oman maailmasi kokonaan.
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Mielialani menee ylös alas niin lujaa, etten enää ole perässä pysyä. Tällä hetkellä käyn aika matalalla, enkä näe ylöspääsyä. Yritän jatkuvasti epätoivoisesti määrittää itseäni, mutten pysty siihen, ja se vituttaa. Minun pitäisi pystyä arvioimaan työkykyisyyteni, mutta minusta tuntuu että hajoan. Olen niin sekaisin itseni sisällä, solmussa ja vanuttunut, etten löydä sen kaiken sisältä itseäni. Tuntuu etten osaa mitään mitä minulta töissä odotetaan, ja pelkään koko ajan muiden huomaavan vajavaisuuteni, tiedonpuutteeni ja taidottomuuteni. En tiedä, onko nuo asiat edes todellisia. Turvallisin olo töissä on, kun työkaverina on joku joka tietää tasan tarkkaan, mitä tehdään, miten ja milloin. Silloin olen parhaimmillani, kun voin turvautua toisen ammattitaitoon ja loistaa sillä itsekin. Jos saan työparikseni jonkun minua epävarmemman tai samalla varmuudella minun kanssani toimivan, peli on menetetty. Saan koko vuoron sekaisin, kun unohtelen asioita ja olen epävarma ja epäjärjestelmällinen. Langat ei pysy käsissäni. Minusta tuntuu, etten sovi työni tai työtehtäväni vaatimaan muottiin, mutten tiedä mitä muuta voisin tehdä. Rahaa on pakko saada kuitenkin jostain. Tiedän kuluttavani itseäni tällä työlläni loppuun, mutten koe voivani vaihtaa alaa tällä hetkellä elämäntilanteeni vuoksi. Kuinka voisin muuttaa elämäntilannettani niin, että pääsisin pois tästä oravanpyörästä? Minulla on useita tuttuja tai ystäviä, jotka ovat saaneet tai saamassa vauvan. Olen ollut ja olen heille avoimestikin kateellinen, koska heidän ei tarvitse mennä töihin, saavat olla kotona. Ymmärrän kyllä että he ovat töissä kotonaan, parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 24/7 vauvassa kiinni, ja oma pääni oli tuona aikana hajota kahdessa vuodessa, mutta silti...Mutten minä vauvaakaan halua, en näillä kiloillani. Onko tämäkin kolmenkympin kriisiä vai mikä helvetti minua vaivaa?!?
Toni Wirtasen sanoin: "Joskus aion vielä kääntää kelkkani ja tehdä korjausliikkeen Aion parantaa kaikki tehdyt vauriot Melkein uskon itsekin" Minua pelottaa, etten siihen pystykään...Ehkä vaadin taas itseltäni liikoja, kun haluaisin oppia elämään itseni kanssa niin että olisin sovussa. Pystyykö siihen kukaan? Minusta tuntuu että hajoan kaikkien omien ja muiden odotusten alle, eikä kukaan enää jaksa minua, kaikkein vähiten minä itse. Missä minä oikein olen sisälläni?
Toni Wirtasen sanoin: "Joskus aion vielä kääntää kelkkani ja tehdä korjausliikkeen Aion parantaa kaikki tehdyt vauriot Melkein uskon itsekin" Minua pelottaa, etten siihen pystykään...Ehkä vaadin taas itseltäni liikoja, kun haluaisin oppia elämään itseni kanssa niin että olisin sovussa. Pystyykö siihen kukaan? Minusta tuntuu että hajoan kaikkien omien ja muiden odotusten alle, eikä kukaan enää jaksa minua, kaikkein vähiten minä itse. Missä minä oikein olen sisälläni?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)