Kontrollifriikin päiväkirja

Olen täysin jumissa. Olen säilönyt ja kahlinnut vuosien ajan tunteita ja itseäni sisälleni. Minun ja luovuuteni jokainen solu huutaa että niille on tehty suurta vääryyttä, ja ne syyttävät siitä minua. Ja minä myönnän hiljaa syyllisyyteni. Mutta niiden on ymmärrettävä minua, minulle tehtiin ensin paljon väärin...Se ei ole mikään tekosyy, ne sanovat. Ne iskevät nuijillaan pöytään ja huutavat että jos minulle on tehty väärin, ei minulla silti ole mitään oikeutta satuttaa niitä. Se on väärin ja tuomittavaa, niin inhimillistä kuin se onkin. Ne lohduttavat minua, ne sanovat antavansa anteeksi jos minä lupaan alkaa pitämään hyvää huolta niistä. Pitämään huolta itsestäni...siihen en ole vielä valmis...Mutta niin pelottavalta kuin ajatus siitä minusta kuulostaakin, olen taas askelen sitä lähempänä. Se tulee olemaan vaikeaa ja kipeää, ja paljon on minulla opittavaa, ja teen taatusti matkallani virheitä, mutta minä selviän siitä hyvin, ne sanovat. Koska minussa on siihen kaikki tarpeellinen, ihan luonnostaan. Minä en usko niitä. Minussa on oltava joku tekovika. Minulta puuttuu jotakin, ja jotakin on ihan liikaa. Ei, ei, ne sanovat. Kaikki tulee olemaan hyvin, ymmärrän sitten kun näen. Ne antoivat minulle toivon sirpaleen. Se kytee sisimmässäni vihan naapurissa. Ne lupasivat puhaltaa siihen tulta, että se ei sammuisi se kipinä siitä sirpaleesta. Minä kaipaan itkua. Ei sadun kaikissa luvuissa voi onnellista loppua olla.