Kontrollifriikin päiväkirja

Minä tunnistan itsessäni sen merkit, kun se lähestyy. Se hiipii hiljaa varoen, ujuttautuu salakavalasti ihoni alle, alkaa tehdä minuun uusia pesiään, on päättänyt asettautua minuun taloksi, tullut viihtymään.

Ennen minä alistuin sille heti, luhistuin sen hirmuvallan alle, en usklatanut ajatellakaan pyrkiväni siitä eroon omin voimin, avuin. En arvannut voivani käyttää sen aiheuttamaa kipua hyväkseni, en ymmärtänyt, että luomisen aika on tullut. Turrutin sen lääkkeillä tainnoksiin, ja tein itseni tunnottomaksi, turraksi. Tunteettomaksi. Tällä tavoin tapoin omaa luovuuttani, koska se pelottaa minua. Minussa on niin paljon vihaa säilössä. Se kuplii suonissani, ottaa vallan vereltä. Se kiertää minussa, minun sisälläni, minun verenkierrossani, ja sydämeni pumppaa sitä jokaisella iskullaan vahvemmaksi, voimakkaammaksi, irvokkaammaksi.

Minä yritän edelleen kaikkeni, etten päästä vihaa ulos, se nukke sisälläni on vaarallinen. Voi tapahtua kauheita, jos Vihan Nukke pääsee irti, minussa vapaaksi. Sillä nukella on hallussaan salaisia voimia, se tietää minusta liikaa, se tietää kaiken.

Kun nukke nukkuu, kaikki on hetkelliusesti hyvin, turvassa. Silloin minä voin näennäisesti hyvin, vaikka nukkuvan nuken tuhiseva hengitys kohisee pääni sisällä. Se rauhoittaa minua, mutta samalla tiedän, ettei mikään voi muuttua, en voi eheytyä, elämä pyörii paikallaan eikä etene kun nukke nukkuu. Nuken nukkuessa luovuuteni lepää.

Minä aavistan, kun nukke alkaa heräämään. Se heräilee monta päivää, viikkojakin, venyttelee kitisten mielihyväänsä ja herättyään keräilee kauan voimiaan jotta yltäisi täyteen raivoonsa kuin valmistellen minua taas luomaan jotain uutta.