Minä tunnistan itsessäni sen merkit, kun se lähestyy. Se hiipii hiljaa varoen, ujuttautuu salakavalasti ihoni alle, alkaa tehdä minuun uusia pesiään, on päättänyt asettautua minuun taloksi, tullut viihtymään.
Ennen minä alistuin sille heti, luhistuin sen hirmuvallan alle, en usklatanut ajatellakaan pyrkiväni siitä eroon omin voimin, avuin. En arvannut voivani käyttää sen aiheuttamaa kipua hyväkseni, en ymmärtänyt, että luomisen aika on tullut. Turrutin sen lääkkeillä tainnoksiin, ja tein itseni tunnottomaksi, turraksi. Tunteettomaksi. Tällä tavoin tapoin omaa luovuuttani, koska se pelottaa minua. Minussa on niin paljon vihaa säilössä. Se kuplii suonissani, ottaa vallan vereltä. Se kiertää minussa, minun sisälläni, minun verenkierrossani, ja sydämeni pumppaa sitä jokaisella iskullaan vahvemmaksi, voimakkaammaksi, irvokkaammaksi.
Minä yritän edelleen kaikkeni, etten päästä vihaa ulos, se nukke sisälläni on vaarallinen. Voi tapahtua kauheita, jos Vihan Nukke pääsee irti, minussa vapaaksi. Sillä nukella on hallussaan salaisia voimia, se tietää minusta liikaa, se tietää kaiken.
Kun nukke nukkuu, kaikki on hetkelliusesti hyvin, turvassa. Silloin minä voin näennäisesti hyvin, vaikka nukkuvan nuken tuhiseva hengitys kohisee pääni sisällä. Se rauhoittaa minua, mutta samalla tiedän, ettei mikään voi muuttua, en voi eheytyä, elämä pyörii paikallaan eikä etene kun nukke nukkuu. Nuken nukkuessa luovuuteni lepää.
Minä aavistan, kun nukke alkaa heräämään. Se heräilee monta päivää, viikkojakin, venyttelee kitisten mielihyväänsä ja herättyään keräilee kauan voimiaan jotta yltäisi täyteen raivoonsa kuin valmistellen minua taas luomaan jotain uutta.
lauantai 21. helmikuuta 2009
Kontrollifriikin päiväkirja
Kun olin 16-kesäinen, näin unen, jota en ole koskaan unohtanut. Se on jäänyt minun mieleeni kalvamaan, ihmettelyni ja kummasteluni aiheeksi. Kerron unestani nyt. Unessa oleva pikku-Janna(5-v) ja teini-Janna(16-v) ovat yhtä kuin minä itse. Pikku-Jannan vanhemmat ovat minun oikeat vanhemmat. Ja nukke, joka on unen pääosassa, on minun oikeasti 5-vuotiaana saamani ihana kaunis nukke, jolla oli kiiltävät pitkät, vaaleat kiharat hiukset, siniset silmät jotka avautuivat ja sulkeutuivat, kaunis ruskeanvärinen mekko jossa oli kuvioita ja esiliina ja helmoissa pitsiä. Kurjaa on se, että nukke on kadonnut tai heitetty roskiin. Nukke katosi minulta pienenä, ja kun talonmiehemme löysi sen makaamasta kylmissään lumihangesta, sen toinen käsi tai jalka oli irronnut ja kadonnut. Nukesta tuli rampa, mutta sitäkin tärkeämpi, sillä nythän se oli erilainen, vähän kuten minäkin.
Pikku-Janna ihaili uutta upeaa nukkeaan. Nukke oli täydellinen vaaleine, kihartuvine pitkine kiiltävine hiuksineen, ja kiekurakuvioisine pitsisine mekkoineen. Nuken poskille maalattu ruso oli juuri oikean värinen, ja silmät olivat ihan niin siniset kuin niiden kuuluikin. Nukessa tuntui olevan salaista voimaa, jota pikku-Janna ei oikein ymmärtänyt. Mutta se kiehtoi häntä, hän halusi että nukke vähän revittelisi voimillaan. Pikku-Jannan vanhemmat eivät ymmärtäneet nukesta tuon taivaallista, vaikka se oli myös heistä kaunis. Nukke sai parhaan mahdollisen hoidon, ja koska pikku-Janna tiesi, kuinka tärkeää uni on, nukke nukkui monia tunteja päivässä omassa pahvilaatikkoon tehdyssä nukenvuoteessaan. Pikku-Janna kävi usein katsomassa nuken unta, ja ihmetteli liikkuiko nukke itsekseen, kun melkein joka kerta nuken peitto oli käännetty nuken kasvoille. Hän kohautti olkiaan, laittoi nuken peiton taas hyvin ja meni hetkeksi taas muihin leikkeihinsä.
Teini-Janna teki kaikkensa ettei nukke olisi tehnyt mitään silmittömän pahaa pikku-Jannalle tai tämän perheelle. Teini-Janna näet tiesi, että jos nuken laittoi nukkumaan ilman, että peitti peitolla sen kasvot, maailman loppu olisi lähellä. Nukessa oli niin paljon vihaa ja aggressioita, että mitä tahansa kamalaa ja pelottavaa olisi voinut tapahtua jos nukke olisi päästetty irti. Niinpä teini-Janna kävi kääntämässä nuken kasvoille peiton joka kerran, jun pikku-Janna käänsi sen niiltä pois. Teini-Jannaa suututti pikku-Jannan typeryys, tietämättömyys, viattomuus. Eikö se ymmärtänyt, että nukessa piili kaikki se paha, minkä teini-Janna oli vuosien mittaan kerännyt sisälleen...jokainen isku, jokainen ivanauru, haukku, hyväksikäyttö, kaikki aukijääneet arvet ja kaikki se paska, mikä vain nyhjötti nuken sisällä, keräsi voimiaan ja odotti sitä ihanaa, haavat parantavaa hetkeä, kun se pääsisi valloilleen. Pikku-Janna tuntui oikein haluavansa revitellä nukella, leikitellä sillä, kokeilla onneaan sen kanssa. Teini-Janna oli kauhuissaan pelkästä ajatuksesta, mitä tapahtuisi jos niin kävisi. Että nukke päästettäisiin irti tuhoaan kylvämään. Pikku-Jannaa se ei tuntunut pelottavan ensinkään, oli aivan kuin pikku-Janna olisi ajatellut, että nuken voimilla kuuluukin vähän revitellä. Teini-Jannan mielestä pikku-Janna ei tajunnut mistään mitään, ja hän unohti tyystin sanonnan "lapsen suusta totuus kuuluu".
Pikku-Janna, äiti ja isä menivät kerrostalon alakerrassa sijaitsevaan toimistoon, ja teini-Janna aavisti pian tapahtuvan kauheita. Mitä, sitä hän ei tiennyt, mutta jotain peruuttamatonta sen oli oltava. Nukke, joka oli mukana, nousi kopastaan ja alkoi liikkua keijunliikkein, ravisteli hiuksiaan ja oli joka liikkeessään niin valtavan kaunis ja säteilevä. Nuken ilme oli julma ja kiero. Teini-Janna alkoi takoa toimiston ikkunoita ulkoa päin, hän ei päässyt sisään vaikka kuinka yritti, hän huusi paniikinomaisesti ja rynkytti rystysensä verille silmiähivelevän kirkasta ikkunaa vasten, mutta ikkuna ei hajonnut. Teini-Janna ei voinut tehdä mitään, vain katsoa kuinka koko hänen maailmansa romahti. Pikku-Janna, jonka teini-Janna oli luullut olevan hänelle täysin sokea, katsoi yhtäkkiä ikkunan läpi suoraan teini-Jannan silmiin ja vilkutti hymyillen, kuin sanoakseen kuinka kaikki on nuken irtipääsyn jälkeen paljon paremmin.
Pikku-Janna ihaili uutta upeaa nukkeaan. Nukke oli täydellinen vaaleine, kihartuvine pitkine kiiltävine hiuksineen, ja kiekurakuvioisine pitsisine mekkoineen. Nuken poskille maalattu ruso oli juuri oikean värinen, ja silmät olivat ihan niin siniset kuin niiden kuuluikin. Nukessa tuntui olevan salaista voimaa, jota pikku-Janna ei oikein ymmärtänyt. Mutta se kiehtoi häntä, hän halusi että nukke vähän revittelisi voimillaan. Pikku-Jannan vanhemmat eivät ymmärtäneet nukesta tuon taivaallista, vaikka se oli myös heistä kaunis. Nukke sai parhaan mahdollisen hoidon, ja koska pikku-Janna tiesi, kuinka tärkeää uni on, nukke nukkui monia tunteja päivässä omassa pahvilaatikkoon tehdyssä nukenvuoteessaan. Pikku-Janna kävi usein katsomassa nuken unta, ja ihmetteli liikkuiko nukke itsekseen, kun melkein joka kerta nuken peitto oli käännetty nuken kasvoille. Hän kohautti olkiaan, laittoi nuken peiton taas hyvin ja meni hetkeksi taas muihin leikkeihinsä.
Teini-Janna teki kaikkensa ettei nukke olisi tehnyt mitään silmittömän pahaa pikku-Jannalle tai tämän perheelle. Teini-Janna näet tiesi, että jos nuken laittoi nukkumaan ilman, että peitti peitolla sen kasvot, maailman loppu olisi lähellä. Nukessa oli niin paljon vihaa ja aggressioita, että mitä tahansa kamalaa ja pelottavaa olisi voinut tapahtua jos nukke olisi päästetty irti. Niinpä teini-Janna kävi kääntämässä nuken kasvoille peiton joka kerran, jun pikku-Janna käänsi sen niiltä pois. Teini-Jannaa suututti pikku-Jannan typeryys, tietämättömyys, viattomuus. Eikö se ymmärtänyt, että nukessa piili kaikki se paha, minkä teini-Janna oli vuosien mittaan kerännyt sisälleen...jokainen isku, jokainen ivanauru, haukku, hyväksikäyttö, kaikki aukijääneet arvet ja kaikki se paska, mikä vain nyhjötti nuken sisällä, keräsi voimiaan ja odotti sitä ihanaa, haavat parantavaa hetkeä, kun se pääsisi valloilleen. Pikku-Janna tuntui oikein haluavansa revitellä nukella, leikitellä sillä, kokeilla onneaan sen kanssa. Teini-Janna oli kauhuissaan pelkästä ajatuksesta, mitä tapahtuisi jos niin kävisi. Että nukke päästettäisiin irti tuhoaan kylvämään. Pikku-Jannaa se ei tuntunut pelottavan ensinkään, oli aivan kuin pikku-Janna olisi ajatellut, että nuken voimilla kuuluukin vähän revitellä. Teini-Jannan mielestä pikku-Janna ei tajunnut mistään mitään, ja hän unohti tyystin sanonnan "lapsen suusta totuus kuuluu".
Pikku-Janna, äiti ja isä menivät kerrostalon alakerrassa sijaitsevaan toimistoon, ja teini-Janna aavisti pian tapahtuvan kauheita. Mitä, sitä hän ei tiennyt, mutta jotain peruuttamatonta sen oli oltava. Nukke, joka oli mukana, nousi kopastaan ja alkoi liikkua keijunliikkein, ravisteli hiuksiaan ja oli joka liikkeessään niin valtavan kaunis ja säteilevä. Nuken ilme oli julma ja kiero. Teini-Janna alkoi takoa toimiston ikkunoita ulkoa päin, hän ei päässyt sisään vaikka kuinka yritti, hän huusi paniikinomaisesti ja rynkytti rystysensä verille silmiähivelevän kirkasta ikkunaa vasten, mutta ikkuna ei hajonnut. Teini-Janna ei voinut tehdä mitään, vain katsoa kuinka koko hänen maailmansa romahti. Pikku-Janna, jonka teini-Janna oli luullut olevan hänelle täysin sokea, katsoi yhtäkkiä ikkunan läpi suoraan teini-Jannan silmiin ja vilkutti hymyillen, kuin sanoakseen kuinka kaikki on nuken irtipääsyn jälkeen paljon paremmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)