Kontrollifriikin päiväkirja

Olen opetellut tekemään asioita, joista voin saada kehuja ja kannustusta itseltäni. Olen alkanut Tildata, ja menin kansalaisopiston öljyvärikurssille oppimaan piirtämistä ja maalaamista. Kurssi on kerran viikossa, kuten psykoterapianikin, ja maalaamisesta on tulossa minulle erittäin terapeuttinen harrastus. Yritin myös laulutunteja, herätellä vanhaa rakasta harrastusta henkiin taas, mutta se on liian suoraa ja henkilökohtaista, siinä käsitellään liian nopeasti liian voimakkaita tunteita liian lyhyessä ajassa, laulaessaan ihminen räväyttää sisimpänsä auki kuulijoilleen. Maalatessa voi tarkkailla tunteitaan jotenkin ihan rauhassa ja aina vähän muilta piilossa, koska vain itse tietää kustakin tuotoksestaan, mitä sillä on tarkoittanut ja mitä se itselleen merkitsee. Taulun maalaamiseen voi mennä muutama tunti tai vuosia, siinä ei tarvitse kiirehtiä. Se on eheyttävää.

Mieleen on kasautunut paljon asiota, koska en ole jostain syystä saanut aikaisekseni kirjoittaa ollenkaan...Tiedän, että kirjoittaminen on minulle hyväksi, se on yksi elämäni edellytyksistä ja se auttaa minua säännöllisesti toteutettuna jäsentämään minua vaivaavia asioita ja ongelmiani. Kun kirjoitan säännöllisesti, kasvan henkisesti eheämmäksi ihmiseksi, ja niin opin olemaan itseni kanssa enemmän sinut. Kun olen ollut kirjoittamatta viikkoihin, huomaan, että minun on aloitettava tavallaan kaikki taas alusta. Olen uuden edessä...Ensi viikon tulen olemaan ulkomailla, ei-kenenkään-maalla vanhempieni ja sisareni kanssa. Siitä tulee jännittävä ja mielenkiintoinen kokemus, vähän kuin tutustuisi itseensä ja juuriinsa uudelleen...Aina aiemmin minulla on ollut mukanani mieheni, johon olen voinut tavallaan turvautua ja vedota, kun on alkanut ahdistamaan tai tuntumaan siltä, että lapsuuden perhe tulee iholle...Nyt minulla ei ole sitä takaporttia mukanani, ja olen tavallaan heidän edessään täysin auki ja alaston, suojaton. Se vähän pelottaa minua, mutta tiedän selviäväni siitä keinolla tai toisella. Saatan jopa nauttia siitä.

En pidä itsestäni paljoakaan. Minun on vaikeaa hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, ja siitä johtuen minun on hankalaa nähdä itseni muiden, edes omaa verta olevien silmissä millään lailla hyväksyttävänä. Olen (koen olevani) heille kuin jämäpala, jota on pakko kiikuttaa mukana, koska sattui erehdys ja synnyin juuri heidän perheeseen. Jos he eivät ottaisi minua mukaan, mitä perheen ulkopuoliset ihmiset sanoisivat. Koska minulla on AD/HDn piirteitä, en esimerkiksi huomaa että korotan innostuessani ääntäni puhuessani, ja se tuntuu jollakin tapaa heitä hävettävän. Oikeastihan tässä on kyse siitä, etten itse hyväksy itseäni sellaisena kuin olen, enkä oikein tiedä, mitä minulta missäkin tilanteessa odotetaan, ja kun esim. äitini huomauttaa minulle tapansa mukaan jotenkin syyllistävällä tavalla siitä, että minun nupit on taas kaakossa, minulle tulee syyllinen olo, enkä pidä siitä kun minua syyllistetään asiasta jolle en voi itse mitään. Koen asian silloin niin, että äitini syyllistää ja vaatii tilille minua siitä, että olen oma itseni, koen, ettei äiti hyväksy minua. Ja ajatellen, että hän on tuntenut minut yli 30 vuotta, hän ei edelleenkään ymmärrä, etten ole huonokuuloinen ja vaikka olisinkin, minun ääneni korottaminen ei liity millään tavalla kuulooni vaan siihen etten yksinkertaisesti huomaa huutavani tai puhuvani kovempaa kuin tilanteeseen olisi sopivaa. Tästä teen nopean ja mustavalkoisen päättelyn mielessäni: äitini ei ymmärrä eikä hyväksy minua.